Lukukausimaksut tuottavat aika ajoin uutisotsikoita. Suomalaisessa keskustelussa olen muutamaan otteeseen kuullut vedottavan Iso-Britannian onnistuneeksi kuvailtuun maksujen korotukseen. Esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen keväällä ehdottamat 2 000 euron lukukausimaksut perusteltiin mm. sillä, että Iso-Britanniassa lukukausimaksuilla ei ole ollut negatiivista vaikutusta sosiaaliseen liikkuvuuteen. Suoranaisten negatiivisten ja positiivisten seurausten väliin mahtuu kuitenkin paljon.
Myös Helsingin Sanomissa on esiintynyt huolimattomia tokaisuja mitä tulee lukukausimaksuihin. Esimerkiksi 18.5. julkaistussa, taloustieteen professori Markus Jänttiä koskevassa jutussa HS kirjoittaa, että ”Iso-Britanniassa sosiaalinen liikkuvuus on lukukausimaksujen käyttöönoton jälkeen ehkä jopa hieman parantunut”, mutta ei kerro, mistä tieto on peräisin. Ei ole mitään mittaria joka mittaisi lukukausimaksujen suoraa vaikutusta sosiaaliseen liikkuvuuteen, joten on häiritsevää ja vahingollista, että tällaisia arvioita esitetään heittämällä. Lause jää helposti kyseenalaistamatta ja voi jäädä mieleen faktana, mikä puolestaan muokkaa ajatuksia lukukausimaksuista. Perusteettomat, faktoina esitetyt mielipiteet vaikuttavat myös suomalaiseen yhteiskuntaan, ja siksi haluankin seuraavassa avata brittiläistä koulutusmaisemaa ja lukukausimaksujen vaikutusta yhteiskuntaan, jota olen katsonut läheltä jo yli vuosikymmenen.
Lukukausimaksujen lyhyt historia Iso-Britanniassa:
Lukukausimaksut tulivat voimaan yliopistoissa syyskuussa 1998 ja olivat enintään 1000 puntaa per lukuvuosi. Lainsäädäntö koski alun perin koko Iso-Britanniaa, vaikka sittemmin Wales, Skotlanti ja Pohjois-Irlanti ovat kasvaneen itsehallinnon seurauksena voineet säätää omat lukukausimaksunsa.
Kun minä aloitin yliopiston vuonna 2005, muistelen maksaneeni noin 1200 puntaa lukukaudessa, summa joka tuntui silloin ja tuntuu edelleenkin varsin isolta rahalta. Vuonna 2004 säädetty lakimuutos kuitenkin mahdollisti sen, että Englannin puolella yliopistot saattoivat syksystä 2006 alkaen nostaa lukukausimaksuja 3000 puntaan per lukuvuosi. Wales seurasi perässä seuraavana syksynä. Syksyllä 2009 yliopistoille annettiin lisää liikkumavaraa inflaation nimeen ja lukukausimaksujen maksimi nostettiin 3225 puntaan. Vuonna 2010 opiskelijat järjestivät mielenosoituksia Lontoossa, sillä lukukausimaksut oli istuvan hallituksen voimasta päätetty nostaa 9000 puntaan. Ehdotettu 9000 puntaa per lukuvuosi oli tarkistettu ja katsottu lailliseksi vuoteen 2012 mennessä, jolloin uudet maksut tulivat voimaan.
Kandidaatin tutkintoni maksoi noin 1200 per vuosi, korotuksista huolimatta – korotukset pätevät vain niihin opiskelijoihin, joiden opinnot ovat vasta alkamassa. Minua vuotta myöhemmin aloittaneet maksoivat melkein kolminkertaiset maksut, mikä tuntui epäreilulta, sillä opetus, kurssit ja tehtävät olivat aivan samoja – eivätkä työllistymismahdollisuudet vuoden 2007-8 finanssikriisin johdosta olleet ainakaan parempia. Jos olisin jatkanut opintojeni päätyttyä suoraan maisterinopintoihin, minuun olisivat myös päteneet nousseet maksut, sillä Iso-Britanniassa näihin tutkintoihin haetaan ja ilmoittaudutaan erikseen – ne tehdään usein myös eri yliopistoissa ja eri aiheista. Kun lopulta päätin hakea maisteriohjelmaan vuonna 2013, lukukausimaksuni vuoden opinnoista olivat yli 6000 puntaa. Maisteriopintoihin ei myöskään ole tarjolla varsinaista opintolainaa.
Sosiaalinen liikkuvuus Iso-Britanniassa ei ole parantunut lukukausimaksujen myötä. Toisaalta, ei myöskään voi suoraan väittää, että sosiaalinen liikkuvuus olisi heikentynyt lukukausimaksujen myötä vaan kyse on enemmänkin yleisestä kehityksestä, jonka suunnasta lukukausimaksut ovat vain yksi näkyvä piirre.
Sosiaalinen liikkuvuus on jatkuvasti heikentynyt ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuus on vahvassa kasvussa. Syyt tähän kehitykseen ovat moninaiset ja liittyvät suurelta osin paitsi vuodesta 2009 harjoitettuun austerity-politiikkaan, jonka nimissä julkisia palveluja on leikattu runsaasti, myös Thatcherin 80-luvulla alkuun panemaan kehitykseen. Samaan ideologiseen jatkumoon liittyvät myös aikaisemmin yhteisten resurssien yksityistäminen, julkisen terveydenhuollon hitaasti ja salamyhkäisesti tapahtuva kulissien takainen alasajo ja peruskoulutuksen koko ajan pienenevät resurssit.
Yhtenä nykyisen järjestelmän etuna on mainittu, että lukukausimaksuilla on ollut mahdollista kasvattaa oppilaiden määrää. Tästä ei kuitenkaan ole yksinomaan etua briteille: suuri osa uusista oppilaista tulee muualta. Yliopistot markkinoivat aggressiivisesti EU-alueen ulkopuolella, sillä ne voivat laskuttaa jopa 35 000 puntaa vuodessa muualta tulevilta opiskelijoilta. Toisaalta, kuten Full Fact – julkisuudessa esiintyvän tiedon tarkistukseen keskittyvä organisaatio – huomauttaa, emme tiedä, olisiko yliopistojen opiskelijamäärä yhtä lailla kasvamassa, jos lukukausimaksuja ei olisi 2012 enää korotettu lisää.
Prosentuaalisesti brittiläisen yhteiskunnan alemmista luokista ponnistavien määrä yliopistoissa on kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämä saattaa johtua muista syistä kuin siitä että lukukausimaksut avaavat enemmän paikkoja kaikenlaisia taustoja omaaville opiskelijoille. Samalla kun yhteiskunnan eriarvoisuus on vahvassa nousussa, ei ole mikään ihme, että eriarvoisuus näkyy myös yliopistoissa: lainaa lukukausimaksujen maksamiseen on mahdollista ottaa ja usein yliopisto nähdään varmimpana väylänä työllistymiseen.
On myös tärkeää huomata, että taloudellisesti heikommasta asemasta kurkottava opiskelija on mitä todennäköisimmin käynyt valtion rahoittaman peruskoulun ja lukion. Näistä oppilaitoksista valmistuvan on turha haaveilla hyväpalkkaisista töistä ilman yliopistoa. Toisaalta, vaikka yksityiskoulussa peruskoulun ja lukion käynyt varmasti usein päätyy yliopistoon samasta syystä, on yksityiskoulutaustan omaavalla nuorella paljon paremmat mahdollisuudet työllistyä valkokaulustyöhön näin halutessaan suoraan koulusta.
Kaikilla ei tietenkään ole mahdollisuutta ottaa opintolainaa. Sitä on helpompi ottaa, jos on olemassa tukiverkosto ja tietää, että lainan takaisin maksusta selvitään jotenkin. Niin kutsutut ‘mature students’ eli opiskelijat, jotka aloittavat yliopiston vasta myöhemmin, esimerkiksi oltuaan ensin töissä, rahoittavat usein opintonsa itse. Tämä ryhmä opiskelijoita on jossain määrin pienentynyt vuoden 2012 lukukausimaksujen noston myötä. Nämä ns. kypsät opiskelijat keräävät usein rahaa ensin säästöön, jotta voivat myöhemmin opiskella. Näyttää siltä, että tässä valossa lukukausimaksujen korottaminen on suoraan eriarvoistavaa.
En myöskään näe, miten vanhempien opiskelijoiden opiskelun vaikeuttaminen on yhteiskunnalle tuottavaa: mitä jos esimerkiksi jää omasta työstään työttömäksi? Uudelleen kouluttautuminen voidaan nähdä hyvänä vaihtoehtona työllistyä uudelleen mutta jättiläismäiset lukukausimaksut tekevät siitä entistä hankalampaa. On kummallista, että yhteiskunta joka puhuu työttömistään todella raakaan sävyyn, ei ole kiinnostunut koulutuksesta merkittävänä mahdollisuutena työllistyä uudelleen. Tästä olisi syytä keskustella Suomessakin.
Jotta voisi ymmärtää lukukausimaksujen vaikutuksia yhteiskuntaan, on myös ymmärrettävä kyseisen yhteiskunnan rakenteita. On helppo verrata Iso-Britanniassa ja Suomessa koulutukseen käytettyä julkisen rahan määrää, mutta mitä se tarkoittaa ja minkälaisia vaikutuksia mahdollisilla lukukausimaksuilla on yhteiskuntaan, on eri asia. Suomen ulkopuolella Suomea pidetään yleisesti huippuyhteiskuntana, josta tiedetään, että väestö on maailman koulutetuinta. Kyse ei ole pelkästään peruskoulusta: on yhteiskunnan etu, että mahdollisimman moni jatkaa lukiosta tai ammattikoulusta vieläkin pidemmälle. Ilmainen korkeakoulutus on asia, jonka perään muissa maissa huokaillaan toiveikkaasti. Labour-puolueen odottamaton (vaikkakin suhteellinen) menestys kesäkuun parlamenttivaaleissa Iso-Britanniassa on suurelta osin laitettu sen piikkiin, että puolue lupasi lopettaa lukukausimaksut valtaan päästessään. Keskustelu lukukausimaksujen toimimattomuudesta on siis jo avattu. On hölmöä, että Suomessa keskustellaan sellaisten käytäntöjen toimeenpanosta, jotka muualla ovat ajan myötä alkaneet näyttää toimimattomilta. Onko meidän pakko toistaa virheitä, joita muualla on tehty? Toivon, että emme ole niin lyhytnäköisiä.
Väestön laajamittainen koulutuksen puute punnitaan nyt Iso-Britanniassa Brexitin myötä: moni ulkomainen osaaja on jo lähtenyt tai lähdössä. Hallitus keskustelee parhaillaan siitä, miten päästä eroon lopuistakin. Harmi vain, että suurta osaa briteistä ei ole valmisteltu työtehtäviin, joihin vaaditaan korkeakoulutettuja osaajia.
Kirjoittaja Mirka Virtanen työskentelee Vihreän puolueen viestintäassistenttina Walesissa.