Perheissämme kasvaa tulevaisuus – lapset ja nuoret. Lasten ja nuorten hyvinvointi on vahvasti polarisoitunutta. Jos uskaltaa katsoa todellisuutta sellaisena kuin se on, ei voi olla näkemättä sitä tosiseikkaa, että varsin erilaisista lähtökohdista ja erilaisin eväin me lapsia maailmalle saattelemme. Kuilu kasvaa koko ajan.
Suorituskeskeisyys tarttuu kuin kavala tauti myös näihin, ajoittain aivan liian yksin jääviin nuoriin. Varsin varhain tulisi jo olla tiedossa, mitä aikoo elämällään tehdä. Tuo odote on mielestäni kohtuuton. Huoli pojista on jo herännyt, mutta toivoisin meidän huomaavan myös niin sanonut ”kympin tytöt”, jotka alkavat voida huonosti tässä suorituskeskeisessä maailmassa. Tämä paha olo saa olla olemassa usein aivan liian kauan, koska se ei näy ulospäin.
Kasvaminen vaatii läsnäoloa, tilaa ja aikaa. Itse asiassa se on monen muunkin asian ainoa kestävä pohja, ainakin osallisuuden, yhteisöllisyyden ja luovuuden. Näitä lapset ja nuoret tarvitsevat. Aikuinen on mahdollistaja, päätöksentekijä on mahdollistaja. Vastuu on meillä.
Tarvitaan työtä oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Toisin sanoen tarvitaan todellista ennaltaehkäisevää toimintaa. Se on mahdollista juuri siellä, missä ihmiset ovat. Lasten ja nuorten kohdalla puhumme siis päiväkodeista, kouluista ja harrasteyhteisöistä. Katseen kääntäminen näihin, saattaa meidät ainoaan mahdolliseen lopputulemaan: näihin on kunnallisessa päätöksenteossa satsattava!
En usko, että kukaan syrjäytyy omasta tahdostaan. Vaikuttaisi siltä, että käytössämme oleva palvelujärjestelmä ei pysty enää toivotusti vastaamaan haasteisiin. Asiakaslähtöisyys on vasta puheen tasolla, hienona ajatuksena ja otsikkona. Kaipaan konkretiaa ja lujaa työntekoa. Nöyryyttä sen tosiasian edessä, että ihmiset ovat oman elämänsä asiantuntijoita. Heille on taattava mahdollisuus olla aktiivisina toimijoina omassa elämässään.
Äärimmäisissä tapauksissa saatamme auttamalla ihmisiä riippuvaisiksi avun saannista. Räikeästi kärjistäen kysynkin: Syrjäytämmekö auttamalla? Kärjistys on räikeä syystä, ettei vastaus ole auttamatta jättäminen, vaan oivallusten kautta syntyvät auttamisen uudet muodot. Todelliseksi avuksi näyttäisi menevän kaikki ihmistä lähellä oleva työ ja toiminta, asettautuminen kanssaihmisen vierelle tueksi, arjessa vierellä kulkijaksi.
Jos palaamme vielä lasten ja nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisemiseksi tähtääviin toimiin, olisi varmasti syytä myös saattaa lapset ja nuoret tähän työhön osallisiksi. Tämä tapahtuu ensisijaisesti tutustumalla heidän todellisuuteensa ja mahdollistamalla siihen tarvittavat elementit: läsnäolo, tila ja aika. Eikä huono olisi lainkaan, jos antaisimme heidänkin äänensä päästä kuuluville! Voisimmeko luottaa myös nuorten omaan asiantuntijuuteen omassa elämäntilanteessaan? Mitä tapahtuu, ellemme osallista lapsia ja nuoria? Mitkä ovat seuraukset, ellemme kanna vastuutamme?
Laadukas ja osallistava työ on ratkaisu. Se on arvovalinta.
Annika Vallin on psykiatrinen sairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti. Annikalle tärkeitä asioita ovat hyvinvoinnin peruspilarit: läheiset, terveys ja luonto. Arvomaailmastaan nouseva toiminta kiteytyy kaiken elollisen kunnioittamiseen ja vaalimiseen.