Heikki Rantala
Kolumni, Satakunnan Kansa 18.11.2009
Kävin kesän 1996 töissä Tallinnassa tekemässä tutkimusyhteistyötä Viron kaupunkitutkimuksen instituutin kanssa.
Lähdin maanantaiaamuisin ensimmäisellä junalla Tampereelta Helsinkiin. Sitten pikalaivalla Suomenlahden yli Tallinnaan. Virolaisen työpöydän ääressä olin saman aamupäivän aikana.
Tuohon aikaan puhuttiin paljon Helsinki-Tallinna -kaksoiskaupungista. Hellinna tai Talsinki. Suomen ja Viron väliä pendelöivälle se ei tuntunut ollenkaan hullummalta ajatukselta.
Helsinki ja Tallinna ovat käytännössä yhtä ja samaa kaupunkiseutua. Tämän ovat mahdollistaneet nopeat kulkuyhteydet ja olemattomiksi kutistuneet rajamuodollisuudet.
Helsingin ja Tallinnan hallinnollinen yhdistäminen voi olla utopiaa. Sujuva arki ei ole ollut utopiaa enää moniin vuosiin.
Toisaalta Tallinna itsessään on kaksoiskaupunki. On virolainen Tallinna ja venäläinen Tallinna.
Virolainen käy töissä yrityksessä, jonka omistaa virolainen ja jonka työntekijöistä suurin osa on virolaisia.
Venäläinen käy töissä yrityksessä, jonka omistaa venäläinen ja jonka työntekijöistä suurin osa on venäläisiä.
Kotimatkalla virolainen ja venäläinen kohtaavat bussissa tai ratikassa. Tämän jälkeen virolainen asioi virolaisessa kaupassa, venäläinen venäläisessä kaupassa.
Kotona virolainen lukee vironkielisiä lehtiä ja katselee virolaisten tv-kanavien ohjelmia. Venäläinen lukee venäjänkielisiä lehtiä ja katselee venäläisten tv-kanavien ohjelmia.
Vierailin pari viikkoa sitten Tallinnassa. Suomen Viro-yhdistysten liitto järjesti Kansalaisyhteiskunta-seminaarin. Paikalle kokoontui satapäinen suomalais-virolainen joukko pohtimaan, mikä itse asiassa on ”kansalaisyhteiskunta”.
Jyväskylän yliopiston kansalaistoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen professorin Martti Siisiäisen mukaan suomalaisilla on suhteellisen vähän ei-formaaleja sosiaalisia verkostoja. Tästä syystä yhdistykset ovat Suomessa tärkeämpiä kuin missään muussa maassa.
Yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta yhdistykset ja järjestöt ovat väylä poliittiseen eliittiin.
Siisiäisen mukaan eräs suomaisen kansalaisyhteiskunnan erityispiirre on, että Suomessa ollaan passiivisia osallistumaan omakohtaisesti. Täällä ei kovin herkästi lähdetä boikotteihin tai nousta barrikadeille.
Seminaarin esityksiä kuunnellessa mieleen tuli ajatus, että Suomessa vallitsee yhteiskuntarauha, johon kuuluu kulissien takainen nahistelu.
Mieleen tuli myös Matti Kortteisen ja Jussi Tuomikosken kymmenen vuoden takainen kirja Työtön: Tutkimus pitkäaikaistyöttömien selviytymisestä. Kaikilla on sosiaalisia suhteita, mutta niiden laatu vaihtelee yhteiskunnallisen aseman mukaan. Mitä alempana olet, sitä kovempia, kylmempiä ja etäisempiä suhteet ovat.
Kortteisen ja Tuomikosken mukaan Suomessa suuttumus epäkohtiin ilmenee kollektiivisena uskomuksena: herravihana. Herraviha on käytännössä ulkoisten syyllisten etsintää.
Jos herroja ei ole mahdollista syyttää, niin vaihtoehtoisesti voidaan syyttää maahanmuuttajia.
Koulutetun, kansainvälistyneen ja toimihenkilöistyneen kansalaisen on vaikeaa ja epäsopivaakin syyttää ongelmista herroja tai maahanmuuttajia. Sen sijaan koulutetut liittyvät yhdistykseen ja syyttävät sen puheenjohtaja-reppanaa, jos tämä ei ole yksin laittanut kaikkia asioita kuntoon.
Kunnallispolitiikassa pidemmälle ehtineet voivat päästä erottamaan kunnanjohtajia ja muita virkamiehiä.
Kotimatkalla ajattelin, että Virossa pitää taas ruveta käymään useammin. Viro on lähellä Suomea, mutta historialtaan ja kulttuuriltaan aivan toista maata.
Kun tutustuu johonkin toiseen kulttuuriin, omat asiat alkavat näyttäytyä uudessa valossa.
Tällaista matkailua voisi nimittää vaikkapa poliittiseksi turismiksi.