Heikki Rantala
Kolumni, Satakunnan Kansa, 22.4.2009
Olen nykyisessä työssäni tekemisissä niin sanottujen välityömarkkinoiden kehittämisen kanssa. Välityömarkkinoilla tarkoitetaan vapaiden työmarkkinoiden, ”oikean työn”, ja työttömyyden välissä olevaa palkkatuettua työtä.
Käytännössä ”välityömarkkinoiden kehittäminen” tarkoittaa erilaisten kolmannen sektorin työnantajien, sosiaalisten yritysten tai työttömien työpajojen toiminnan monipuolistamista ja laajentamista. Nykyistä useammalla työttömäksi joutuneella tulisi olla mahdollisuus saada sosiaalista tukea ja toimeentuloa palkkatuetun työn kautta.
Jostakin syystä työ työttömyyden torjuajana synnyttää lähes joka päivä mielikuvan eräästä tietystä taideteoksesta. Joskus taiteeseen liittyvät kokemukset jättävät mieleen pysyvän ja vaikuttavan jäljen. Tällaisista kokemuksista saattaa syntyä kokonainen vertailukohta ja tulkintakehys monelle arkielämässä vastaan tulevalle asialle.
Tamperelaiseen opiskelijaelämään kuului kultaisella 1980-luvulla pyrkimys kokea mahdollisimman paljon kaikesta, mitä yliopisto ja kaupungin kulttuurielämä tuottivat.
Sara Hildénin Taidemuseossa Tampereella oli vuonna 1986 saksalaisen taiteilijan Joseph Beuysin (1921 – 1986) näyttely. Näyttely oli 14.9. – 9.11. Minun on helppo tarkistaa tämä asia: näyttelyjuliste on kehystettynä seinällä tuossa kirjoituspöydän vasemmalla puolella.
Anekdoottina mainittakoon, että näyttelyjulisteessa ei ole kuvaa Joseph Beuysin taiteesta, vaan Andy Warholin tekemä muotokuva Joseph Beuysista.
Miksi Joseph Beuysin näyttelyjuliste on ansainnut tulla kehystetyksi? Näin kyseisessä näyttelyssä teoksen, joka ei jätä rauhaan.
Tämä teos on flyygeli, jonka kansi on lukittu.
Muistan ensimmäisen reaktioni lukitusta flyygelistä. Se oli hämmennys ja ihmettely, että mitä tästä oikein pitäisi ajatella. Humpuukia, jota nimitetään taiteeksi?
Kuka tahansa pystyy lukitsemaan pianon kannen. Onko tämä taidetta sen vuoksi, että pianon kannen on lukinnut henkilö, joka luokitellaan taiteilijaksi?
Jälkeenpäin kuulin, että kyseistä Beuysin teosta on kutsuttu maailman kaikkien vaiennettujen laulujen symboliksi.
Ehkä kyseisen taideteoksen synnyttämä voimakkain kokemus oli varsin yksinkertainen ajatus: kuka tahansa pystyy lukitsemaan pianon kannen.
Minä en soita, joten kukaan muukaan ei soita. Joku saattaa ilmaista itseään musiikin avulla. Sellainen pitää heti estää.
Kieltäminen ja rajojen asettaminen on pahimmillaan luovuutta ja elämän sisältöä kahlitsevaa vallankäyttöä.
Palkkatyö on keskeinen elämän sisällön luoja.
Talouskriisiin vuoksi yhä useampi joutuu toteamaan, että pianon kansi on kiinni.
Joseph Beuysin lukittu piano on seurannut ajatuksissa jo yli 20 vuotta. Ihan viime aikojen kokemuksista on mainittava Jean-Dominique Baubyn kirja Perhonen lasikuvussa.
Bauby (1952 – 1997) oli ranskalaisen muotilehti Ellen päätoimittaja, joka halvaantui yllättäen vuonna 1995.
Kyseessä oli vaikea aivohalvaus, niin kutsuttu locked-in -syndrooma.
Baubyn aivot toimivat samalla tavoin kuin ennen halvausta, mutta hän pystyi liikuttamaan ainoastaan vasenta silmäluomeaan. Baubyn puheterapeutti kehitti kommunikointijärjestelmän, jossa aakkoset järjestettiin sen mukaan, miten usein ne esiintyvät ranskan kielessä.
Usean kuukauden ajan Bauby ”saneli” tekstiä vasenta silmäänsä räpäyttämällä. Kirjain kirjaimelta syntyi teos, jossa hän kuvailee elämäänsä sekä kertoo tarinoita paikoista, joissa hän käy omissa muistoissaan ja mielikuvituksessaan.
Julian Schnabel on ohjannut kirjasta samannimisen elokuvan vuonna 2007. Elokuvakin on loistava.