Heikki Rantala
Satakunnan Kansa, kolumni 14.1.2009
Minulle soitettiin Satakunnan Kansasta. Kysyttiin, että tahdotko sinä Heikki kirjoittaa kolumneja Satakunnan Kansaan?
Tahdon, vastasin.
Suhteeni Satakunnan Kansaan ei ole hetken poltteesta syntynyt liitto. Takana on vuosien kiertely ja kaartelu mielipidesivuilla ja yliöissä. Allekirjoittanut toimi aktiivisena osapuolena. Toki lehtikin osoitti kiinnostusta tekemällä haastattelun silloin tällöin.
Liiton syntyminen edellytti puhemiehen – tai tässä tapauksessa naisen – väliintuloa, kun eräs naiskolumnisti pääsi viime kuntavaaleissa Porin kaupunginvaltuustoon. Syntyi tarve uusille kirjoittelijoille.
Porin seudun vihreiltä tiedusteltiin, että olisiko teillä sanavalmista nuorta vihreää naista? Toiminnanjohtaja Anna Tuli ilmoitti, että sellaisia kyllä on, mutta kävisikö vaihtelun vuoksi keski-ikäinen kokoomuksesta loikannut mies.
Niin että tässä sitä nyt ollaan.
Tässä vaiheessa on kerrottava, että tämä ensimmäinen kolumni on esittely kolumnistille tärkeistä asioista. Tulevat juttuni eivät ole näin vihreitä.
Tamperelainen tuttava soitti. Kertoi, että oli eronnut SDP:stä ja liittynyt kokoomukseen. Syy poliittisen viiteryhmän vaihtamiseen oli suunnilleen sama kuin minullakin: kyllästyminen pysähtyneisyyteen ja siihen, että omalle toiminnalle ja ideoille ei löytynyt luontevaa kasvualustaa.
Ajattelin myöhemmin, että tämä kahden yksilön tapaus kuvaa tietynlaista yhteiskunnan ja arvomaailman muutosta. Joku vanhempi yhteiskunta-analyytikko saattaisi sanoa, että työväki keskiluokkaistuu. Joku nuorempi pohtii siirtymää arvokonservatismista arvoliberalismiin.
Yksilön näkökulmasta kysymys on itsen ja arvomaailman toteuttamisesta. Muutoshaluinen ja mahdollisuuksia näkevä ihminen ahdistuu pysähtyneessä ympäristössä, joka näkee muutokset uhkana ja pahimmillaan kärsii vieraanpelosta.
Onnittelin tamperelaista. Valistin häntä, että nyt kun hänen silmänsä ovat avautuneet ja hän näkee ympärillään uusia mahdollisuuksia, hänelle syntyy valmiuksia siirtyä kokoomuksestakin eteenpäin.
Kokoomuksessa suurimmat ahdistavat tekijät omalla kohdallani olivat liiallinen Nato- ja ydinvoimaintoilu. Vihreiden periaateohjelmassa ei ole montaakaan kohtaa, joiden takana en voi seistä. Ratkaiseva iso plussa vihreille oli, että minua pyydettiin mukaan toimintaan. On helpompaa toimia siellä, minne pyydetään, kuin siellä, minne täytyy väkisin tuppautua.
Löysin vihreistä nostetta. En tarkoita tässä yhteydessä nosteella vihreiden kannatusta, vaan henkilökohtaista kokemusta toiminnasta: aitoa tulevaisuusajattelua, vastuuntuntoa, ennakkoluulotonta ja avointa suhtautumista asioihin ja ihmisiin sekä puuttumista räikeisiin epäkohtiin.
Ratkaisevin iso plussa vihreille on aidosti luovat ihmiset, persoonat, luova luokka.
Filosofi Pekka Himanen on esittänyt ajatuksen rikastavasta yhteisöstä. Luovuus syntyy rikastavissa yhteisöissä, joissa ihmiset innostuvat toistensa ajatuksista ja innostavat toisiaan. Ihmiset haluavat synnyttää yhdessä jotakin uutta ja kokevat voivansa käyttää kykyjään. Löysin luovan puolueen.
Puoluepolitiikkaa ei ole totuttu pitämään erityisen luovana ja innovatiivisena ympäristönä. Pikemminkin politiikkaa kuvaa mustamaalaus, juonittelu, piittaamattomuus kansalaisten mielipiteistä, vaalilupausten unohtaminen sekä muut muistinmenetykset. Tästä säännöstä on olemassa poikkeuksia – onneksi.
Neuvo jokaiselle ikään, sukupuoleen, uskontoon tai uskonnottomuuteen, kansallisuuteen ja kaikkeen sen sellaiseen katsomatta: kannattaa pyrkiä sinne, missä on nostetta, missä ajatukset saavat ilmaa siipiensä alle. Ei kannata jäädä sinne, missä ei ole ilmaa edes hengittää. Kun katto on korkealla, on tilaa suurille ajatuksille.