Aktiivinen vanhuus? Entä sitten, kun ihminen ei enää kykene siihen? Meistä jokaisella on päätepisteensä ja päätepisteessä kysytään, mikä on ihmisarvo. Suomessa arvioidaan olevan lähes 200 000 muistisairasta ihmistä. Lisäksi tulevat diagnoosirajan alittavat, huonomuistiset yli 80-vuotiaat, jotka hekin ovat hyvin haavoittuvia, mutta joilta yhteiskunta edellyttää itsenäistä selviytymistä kodin seinien sisäpuolella. Nimenomaan sisäpuolella, sillä elämänpiiri rajoittuu usein kotiin. Päiväkeskuksista ei siinä vaiheessa ole mitään iloa. Jotkut soittavat säännöllisesti kriisipuhelimeen. Jotkut tulevat löydetyiksi, kun taloyhtiöön tulee putkiremontti. Jotkut löydetään kuolleena.

Ympäristökeskus SYKEn (2015) mukaan siinä missä 65-74-vuotiaiden määrän kasvu tulee taittumaan suuressa osassa kuntia vuoteen 2030 mennessä, kaksi vanhempaa ikäluokkaa kasvavat voimakkaasti suurten ikäluokkien edelleen ikääntyessä. Aktiivisista senioreista puhuminen ei siis kata koko todellisuutta, vaan myönteiseen ajatteluun juuttuminen on tässä asiassa aikapommi. Kunnissa tulee olemaan yhä enemmän yli 80-vuotiaita, jotka tarvitsevat huolenpitoa.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Koska laitoshoitoon kaikille yhteiskunnassa ei ole kuitenkaan resursseja, ollaan vaikean kysymyksen äärellä. Eettisesti kestämätön ratkaisu on leikata palveluita ajatuksella, että kun ihminen ei enää tuota mitään, selviytyköön sillä minimillä, jolla pysyy hengissä. Olin äskettäin kognitiivisen neurotieteen luennolla, jonka aiheena oli tietoisuus. Professori Antti Revonsuon mukaan uusimmilla aivokuvantamismenetelmillä on todistettu, että jopa vegetatiivisessa tilassa olevat ihmiset ovat usein tietoisia ja kuulevia, vaikka eivät kykene kommunikoimaan millään tavalla. Vaikka muistisairaus olisi edennyt pitkälle eikä ihminen enää kykenisi kommunikoimaan, hän on edelleen tietoinen, tunteva yksilö. Ei ongelmajätettä. Ei paketti, joka pitää säilöä. Mietitään sitä hetki.

Ikääntyneiden kotihoitoa on yritetty ratkaista omaishoidon, perhehoidon ja yksityisesti ostettujen hoivapalveluiden avulla. Vaikka kaikki ovat arvokkaita ratkaisuyrityksiä, ne pitävät sisällään myös epätasa-arvoa ja ongelmia. Kaikilla ei ole omaisia. Joillakin on huolehtivia omaisia. Joillakin on väkivaltaisia ja hyväksikäyttäviä omaisia. Eikä tässä asiassa suinkaan saa aina sitä mitä tilaa. Perhehoidon ja yksityisten palveluiden suuria kysymyksiä ovat vastuu ja valvonta. Lähtökohta, että työntekijät voivat olla yrityksen itse kouluttamia tai että hoivatyö ei tarvitse lainkaan koulutusta, voi johtaa siihen, että esimerkiksi lääkehoidosta huolehtii henkilö, jolla ei ole siihen tarvittavia tietoja. Kenen on vastuu, jos asiakkaana on hoidettavan omainen? Koulutettua työvoimaa velvoittaa ammatillinen etiikka, virkavelvollisuus, lain mukaiset asiakkaan oikeudet sekä suojaa työsuhdeturva. Kun puhutaan perhehoidosta, ollaan kaikkien näiden ulkopuolella. Silti tarvitaan myös uusia järjestelyjä ja hoivan muotoja, jotta kaikki saisivat tarvitsemansa hoivan. Se tarkoittaa vastuukysymysten selkiyttämistä, koulutuksen kehittämistä, valvontakysymysten ratkaisua ja pelisääntöjen selkiinnyttämistä.

Nämä ihmiset eivät enää äänestä ja aihe lienee sen vuoksi huono vaaliteema. Mutta: Kuntavaalit – mikä ihana tekosyy nostaa esiin todella tärkeitä asioita! Julkisen toiminnan aika on juuri nyt, ei tulevia vuosia odottaen. Ja jos olet muistisairaan tai muuten toimintakyvyltään heikentyneen ikääntyneen omainen – ethän hylkää?


Satu Evilampi on muistisairaan omaisen läheinen ja vihreiden kuntavaaliehdokas. 

Aiheesta lisää: Moninainen hoiva kotona, teoksessa Hoppania, Hanna-Kaisa; Karsio, Olli; Näre, Lena; Olakivi, Antero; Sointu, Liina; Vaittinen, Tiina & Zecher, Minna (2016) Hoivan arvoiset: vaiva yhteiskunnan ytimessä. Helsinki: Gaudeamus.