Muutama päivä sitten Satakunnan Kansan pääkirjoituksen yhteydessä oli kuva illasta, jolloin minun elämäni sai uuden suunnan. Kuva on otettu vuoden 2008 vaalivalvojaisista BePopista. Kuvassa viisi vihreiden ehdokasta on saanut kuntalaisilta mandaatin ryhtyä kaupunginvaltuutetuiksi. Olen yksi heistä.
Kuka olisi silloin arvannut, kuinka pitkälle taipaleelle juuri otetut ensiaskeleet kohdallani veisivät. On tämä ollut mieletön matka. Olen heiluttanut useita kertoja kaupunginhallituksen puheenjohtajan nuijaa Porin kaupungintalon jylhässä miljöössä. Eihän sellaisen pitänyt olla edes mahdollista porilaiselle vihreälle. Olen saanut kopsauttaa puheenjohtajan nuijaa myös vihreiden puoluekokouksessa Porissa, kun Maria Ohisalo valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Minut on hälytetty puoluevaltuuskunnan edustajana Helsinkiin, kun on pitänyt valita uusi ministeri vanhan tilalle. Olen kavunnut lukuisia kertoja Porin kaupungintalon puhujapönttöön, milloin minkäkin asian vuoksi. Olen pukenut ajatukset sanoiksi ja uskaltanut sanoa ääneen. Tämän kaiken olen saanut kokea.
On tässä ollut muutakin. On ollut päiviä, jotka ovat olleet niin raskaita, että en haluaisi enää muistella niitä. Minua on arvosteltu, kun olisin tarvinnut tukea. Olen ollut epävarma ja tehnyt vääriä päätelmiä. Vastuu on tuntunut ylivoimaiselta ja tehtävät ihmistä suuremmilta. Olen itkenyt politiikan tähden monet kerrat. Valvonut öitä sängyssä pyörien ja odottanut aamua nähdäkseni päivän lehden. Mitä siellä tällä kertaa kirjoitetaan? Vaalivoittojen lisäksi on ollut vaalitappioita. On ollut alakuloa ja masennusta. Kaikkea on tullut koettua.
Katson vielä pääkirjoituksen kuvaa ja luen siihen liittyvän kirjoituksen. Tekstissä ei puhuta minusta vaan kuvan kahdesta muusta henkilöstä, Timo Arosta ja Mia Fagerlundista. Minun poliittinen urani on loppusuoralla, mutta Timo ja Mia tekevät paluun kuntapolitiikkaan useiden vuosien tauon jälkeen. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Minun poliittisen taipaleeni aikana moni tavoite jäi saavuttamatta, minä tein sen, mihin minusta oli. Lähtisinkö samalle matkalle uudestaan, jos tietäisin mihin se johtaa? Ei epäilystäkään, toimisin samoin, en minä tätä olisi halunnut jättää elämänsuoraltani pois. En missään nimessä.
Pääkirjoituksen kuvassa silmäni hehkuvat onnea ja innostusta. Sen saman katseen näen nuorten ehdokkaiden silmissä. Se on katse toivorikkaaseen tulevaisuuteen. Sillä katseella pääsee pitkälle. Uskokaa minua, minä tiedän mistä minä puhun.
Anne Liinamaa
Porin kaupunginhallituksen ensimmäinen varapuheenjohtaja
Porin kolmannen kauden kaupunginvaltuutettu (vihr.)