Kuuntelin Anne Bernerin lausuntoa raideliikenteen avaamisesta kilpailulle. Puheenvuoronsa loppupuolella hän mainitsi esimerkkinä onnistuneesta raideliikenteen uudistuksesta Iso-Britannian. On mielenkiintoista, että Berner käyttää esimerkkinä Iso-Britanniaa – vaikkakin vain ohimennen – sillä kilpailulle avaaminen on eri asia kuin yksityistäminen. Iso-Britanniassa raideliikenne yksityistettiin 90-luvulla. VR:n kohdalla puhutaan kilpailun luomisesta.
Vaikka Margaret Thatcher yksityisti valtion omaisuutta laajalti pääministerikaudellaan, hän jätti raideliikenteen yksityistämisen seuraajalleen John Majorille. Hän todennäköisesti aavisti, ettei kansan mielipide ollut junaliikenteen yksityistämisen puolella. Vuoden 1992 vaalivoiton seurauksena konservatiivi Major kuitenkin ajoi läpi puoleen vaaliohjelmassa luvatun yksityistämisen. Siihen tarjoutui mahdollisuus, kun Railways Act 1993 saatiin pitkäaikaisesta vastustuksesta huolimatta läpi Iso-Britannian parlamentissa. Yleinen mielipide ei kuitenkaan koskaan ole tukenut uudistusta ja julkista keskustelua seuratessa on vaikeaa kuvitella mielipiteiden muuttuvan tulevaisuudessa. Vuonna 2013 kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista kannatti rautatieliikenteen uudelleen kansallistamista.
On vaikea arvioida, kuinka paljon nostalgia värittää tarinoita siitä miten hyvin junaliikenne toimi ennen uudistusta. Onko kyse Brexit-henkisestä kaipuusta menneeseen, jolloin kaikki oli paremmin, vai toimiko junaliikenne ennen oikeasti paremmin? Varmaa ovat vain vertaukset tähän päivään: Iso-Britanniassa junalla matkustaminen on Euroopan kalleinta ja junat myöhästelevät enemmän kuin muualla.
Pippa Bartolotti, Walesin Vihreän Puolueen varapuheenjohtaja, muistelee työmatkoja Lontooseen ja sitä, miten hän matkalla Länsi-Englannista pääkaupunkiin söi aamiaista tilavassa ravintolavaunussa, jonka pöydille voi levittää lehden, ja jotka sittemmin on korvattu kärryillä ja kioskeilla. VR:n kaukojunassa Tampereelta Helsinkiin sen sijaan on mukava ravintolavaunu jota brittiläinen puolisoni suorastaan rakastaa, juuri siksi, että täällä sellaisia ei enää ole. Viime kesäiset häävieraamme mainitsivat myös useaan otteeseen, miten hieno leikkipaikka junassa oli lapsille.
Leikkipaikka tai ravintolavaunu voivat tuntua naurettavan pieniltä asioita kiivaan tehostamistarpeen rinnalla, mutta ne antavat työmatkalaisenkin päivälle mukavan alun, mikä puolestaan auttaa jaksamaan töissä – sen sijaan että matkustaa seisten, kiukkuisena ja stressaantuneena koska tilaa ei ole ja juna on myöhässä. Työmatkoihin saattaa Iso-Britanniassa kulua jopa 14 % palkasta.
Jos esimerkiksi matkustaa Bristolista Lontooseen työasioissa niin, että on perillä kello yhdeksän aamulla, pelkkä menolippu maksaa 102 puntaa (tämänhetkisen kurssin mukaan 116 euroa). Matka kestää tunnin ja 45 minuuttia. Tietenkin lipun voi ostaa myös 6-8 viikkoa aikaisemmin, jolloin sen saattaa saada jopa 25:llä punnalla, mutta hintalaskurin mukaan se aamujuna, jonka epäilen olevan kaikkein suosituin viedessään perille juuri ennen yhdeksää, maksaa 102 puntaa vaikka lipun ostaisi kaksi kuukautta etuajassa.
Jos lippunsa ostaa samalla viikolla tai samana päivänä, kaikki aamun junat maksavat 102 puntaa. Varmasti suuri osa Lontooseen työnsä puolesta matkaavista ihmisistä voi ja varaa lippunsa etukäteen. Kapitalismin hengen mukaisesti he saavat myös syyttää itseään, jos eivät varaa lippuaan ajoissa tai eivät halua matkustaa aikaisemmalla ja halvemmalla junalla, tai eivät voi mennä töihin yhdeksän jälkeen, milloin liput ovat myös halvempia.
Vaikka olisit sitä mieltä, että on yksilön itsensä vastuulla suunnitella elämänsä etukäteen, lippujen hinnat verottavat myös pieniä ja keskisuuria yrityksiä joita Iso-Britanniassa on noin 5,4 miljoonaa (vuoden 2016 tilastojen mukaan). Nämä yritykset työllistävät paikallisväestöä niin pienissä, keskisuurissa kuin suurissakin kaupungeissa, maksavat veronsa ja muutenkin vaikuttavat alueillaan positiivisesti.
Omasta kokemuksestani tiedän, että kiireisellä aikataululla on vaikeaa järjestää esimerkiksi asiakastapaamisia niin, että ajat eivät muutu. Asiakas saattaa muuttaa aikaa aivan viime hetkellä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos liput varataan etukäteen, pitää niiden muuttamisesta maksaa muutosmaksu sekä uuden lipun hinta miinus alkuperäisen lipun hinta. Vaikka tämä onkin usein halvempaa kuin ostaa kokonaan uusi lippu, vaihdosta veloitettava maksu tarkoittaa sitä, että uuden lipun kokonaishinta voi olla kalliimpi kuin jos lippu olisi ostettu vasta matkustuspäivänä. Viime hetkellä järjestetty asiakastapaaminen voi näin ollen lohkaista suuren prosentin tapaamisen mahdollisesti tuottamasta tulosta.
Viime kesänä oppositiojohtaja Jeremy Corbyn nostatti kommenttiryöpyn julkaistuaan videon kirjaimellisesti junan lattialta, missä hän oli väitteensä mukaan joutunut istumaan paikkojen puutteessa. Vaikka omistajayhtiö Virgin Trains kyseenalaisti paikkojen puutteen tässä yhteydessä, totuus on, että monella junamatkalla lattiapaikka on todellinen (eikä siitä saa alennusta).
Henkilökohtaiseen kokemukseeni perustuen erityisesti kello neljän ja kuuden väliset junat ovat tupaten täynnä. En tietenkään tiedä ovatko asiat samalla tavalla joka ikisessä junassa joka kulkee a:sta b:hen, vai vain niissä junissa joilla minä pääsääntöisesti kuljen. Ongelmana onkin, että tilastojen mukaan kaikkein kiireisimmät reitit kärsivät eniten ylikuormittumisesta ja myöhästelyistä. Työmatkat ovat näistä kahdesta syystä poikkeuksetta stressaavia.
Suomessa ollessani plussaa on, että pystyn tekemään töitä junassa saumattomasti. Minuun saa yhteyden puhelimitse ja netin kautta ja pystyn myös olemaan läsnä Skype-kokouksissa. Briteissä moisesta ei voi edes haaveilla. Netti toimii hitaasti, harvoin, eikä vaunuista löydy juurikaan työtilaa. Erillistä tilaa puheluiden puhumiseen ei ole, joten yhden ihmisen puhelusta kärsivät helposti kaikki jotka keskittyisivät mieluummin johonkin muuhun. Joskus junalla matkustavaan kollegaan on mahdotonta saada yhteyttä, sillä kaikissa junissa ei ole vielä edes pistorasioita akun lataamiseen.
Parempi palvelu ja toteutuva hintakilpailu ovat argumentteja kilpailun avaamisen puolesta. Jos kilpailu tarkoittaa sitä, että asiakas voi valita halvimman junan tai parhaan palvelun, en ole varma miten tämä Iso-Britanniassa tapahtuu. Kyllä, täällä on eri yhtiöitä. Mutta esimerkiksi Walesissa, pääosaa reiteistä hallitsee yhtiö nimeltä Arriva Trains Wales. Jokaista tiettyä reittiä hallitsee yleisesti ottaen yksi yhtiö. Miten asiakas siis voi kilpailuttaa lippunsa? Ei mitenkään – paitsi mahdollisesti matkustamalla Lontoon sijasta vaikkapa Skotlantiin. Tai menemällä töihin kello kymmeneksi eikä yhdeksäksi. Kuluttajaa kilpailuttaminen ei siis juurikaan hyödytä, sillä valinnanvapaus on kasvanut vain nimellisesti. Järjestelmä ei myöskään ole veronmaksajalle yhtään kustannustehokkaampi: vuonna 2013 julkaistu raportti raideliikenteen kuluihin paljasti, että valtio tukee raideliikennettä kuusinkertaisesti verrattuna 1990-luvun puoliväliin, jolloin junaliikenne yksityistettiin.
Kärjistetysti voidaan sanoa, että kalliista matkalipuista kerättävistä voitoista hyötyvät firmat, niiden johto sekä osakkeenomistajat. Junien ylläpidosta koituvat kulut hoitaa kuitenkin valtio. Junakanta on vanhaa ja sitä uudistetaan hitaasti. Yleinen tehokkuus kärsii, kun töihin matkustaminen on pelkästään stressaavaa ja saattaa pidentää työpäivää pahimmassa tapauksessa jopa neljällä tunnilla. Lisäksi, The Telegraph lehti raportoi viime vuonna, että 640 junaa perutaan päivittäin koko maassa. Kuvittele olevasi matkalla lentokentälle.
Jos Iso-Britanniasta haetaan mallia Suomen junaliikenteen uudistukselle, toivon että Iso-Britannian toimimatonta mallia tarkastellaan muidenkin kuin puna-valko-sinisten, Iso-Britannian lipun mallisten lasien läpi.
Kirjoittaja Mirka Virtanen työskentelee Vihreän puolueen viestintäassistenttina Walesissa.