Heikki Rantala
Kolumni, Satakunnan Kansa 16.12.2009
Kirjailija Sofi Oksanen kommentoi Tanskan televisiossa jotakin suomalaisten miesten väkivaltaisuudesta.
Tästä seurasi, että lukemattomissa äijäporukoissa uhottiin: perkele, nyt se virolainen akka pitää käydä hakkaamassa. Otetaan ensin känni. Rohkaisuksi. Muuten ei uskalla.
Seurasin häkeltyneenä kiistakirjoittelua, jonka Oksasen haastattelu synnytti Suomen tiedotusvälineissä. Helsingin Sanomat uhrasi aiheelle poikkeuksellisen runsaasti palstatilaa.
Oksasen kommentit osuivat jonnekin todella syvälle. Syntyi paljon melua, mutta ei tyhjästä.
Kolumnisti Johanna Korhonen (HS 2.12.) esitti syntyneestä melusta terävän analyysin: Sofi Oksaseen kohdistunut kritiikki on täsmäesimerkki väkivallan kulttuurista. Suomalaiset ovat monipuolisia väkivaltaosaajia.
Väkivallan kulttuuriin kuuluu pyrkimys vaientaa heidät, jotka koettavat nostaa epämiellyttäviä ongelmia esille. Kaikenkattavaa väkivallan kulttuuria kannattelee jokainen, jonka mielestä koulu- tai työpaikkakiusaamiselle ”ei voi mitään”.
Työelämässä väkivallan kulttuuri kukoistaa vähättelynä, mitätöimisenä, syrjintänä, toisten työn varastamisena ja tuhoamisena sekä hallinnollisiin rakenteisiin piilotettuna epäoikeudenmukaisuutena ja nöyryyttämisenä.
Minun piti näin joulun alla kirjoittaa ihan toisesta aiheesta, mutta pari uutista muutti suunnitelmat.
Ajelin viime torstaina Helsingin Oulunkylästä Viikin ohi Roihupellon teollisuusalueelle. Muutamaa päivää aikaisemmin kymmenpäinen nuorisojoukko oli seurannut Viikin kirkon lähellä yhden 14-vuotiaan nuoren pahoinpitelyä kenenkään puuttumatta asiaan (HS 11.12.).
Satakunnan Kansa (11.12.) kertoi lastensuojelukodin yöhoitajasta, joka pahoinpideltiin kirveellä. 15-vuotias nuorimies halusi karata lastensuojelukodista. Tämä on äärimmäinen esimerkki, mutta kertoo rujoa kieltään siitä, kuinka hukassa nuoret voivat olla.
Tapamme käyttää suomen kieltä kertoo taipumuksestamme väistää ongelmia puhumalla asian vierestä. On varsin paljastavaa, että puhumme työpaikka- ja koulukiusaamisesta mutta toisaalta katuväkivallasta.
Sana kiusaaminen on huomattavasti lievempi sana kuin väkivalta.
Työpaikat ja koulut ovat yhteisöjä. On yhteisöä kohtaan kohteliaampaa puhua kiusaamisesta kuin väkivallasta.
Sitä vastoin katu on ei-kenenkään maata. Tässä yhteydessä on sosiaalisesti korrektia puhua väkivallasta, koska väkivalta tapahtuu yhteisön ulkopuolella.
Perheväkivallasta on sopimatonta edes puhua. Sen aiheen jätämme sosiaalialan ammattilaisille.
Suomi on ajatuksia herättävä kieli. Ryhdyin miettimään, kuinka lähellä toisiaan sellaiset sanat kuten väkivalta ja kansanvalta loppujen lopuksi ovat. Huolestuttavan lähellä.
Enemmistön vaikeneminen, hiljainen hyväksyntä ja puuttumattomuus on käytännön kansanvaltaa, demokratiaa.
Väkivallan uhri kokee pahoinpitelyä seuraavan joukon vallan vaikutukset hyvin konkreettisesti. Tämän lähemmäksi yksittäistä ihmistä demokratia tuskin enää pääsee.
Valitettavasti ihmisen kohoaminen sosiaalisella asteikolla ei automaattisesti lisää taitoja johtajana. Liian moni on joutunut kohtaamaan työyhteisöä terrorisoivan häirikköjohtajan.
Eräs käytännön tapa pönkittää kiusaamisen ja väkivallan jatkumista on tukea häirikköjohtajaa hänen ”johtajuudessaan”.
Jos johtaja tarvitsee tukea johtajuudessaan, pitäisi hälytyskellojen soida. Johtajuudessa on loppujen lopuksi kysymys vallan käytöstä.
Miettikää itse, millaiselle henkilölle haluatte johtajuuden ja vallan käytön luovuttaa. Sellaiselle, joka vastuuta kantamalla lunastaa yhteisön luottamuksen?
Vai sellaiselle, jolla on ympärillään tukijoukko – lähipiiri, hovi – jonka avustuksella käydään jatkuvaa taistelua saavutetuista asemista?
 Vastaa |
Lähetä edelleen |