Heikki Rantala
Kolumni, Satakunnan Kansa 2.12.2009
Olen huomannut olevani nopea oppimaan. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että toisten ihmisten välttelystä ja kättelemättömyydestä on tullut uusi opittu käyttäytymismalli ja luonnollinen osa elämää.
Sikainfluenssa opettaa huonoja käytöstapoja.
Toisaalta hygienian taso on noussut. Ainakin, jos sitä mitataan käsien pesemistiheydellä ja saippuan kulutuksella.
Tajusin muutama viikko sitten käsiä pestessäni, että toistan ammoin Kangasalla Pikonlinnan sairaalan sädehoitopoliklinikan sairaala-apulaisena opittua käsienpesurutiinia. Hana suljetaan käsin koskematta. Pöpöt tulee jättää hanaan. Niitä ei pidä kantaa mukanaan.
Sikainfluenssarokotuksista tiedottaminen ja rokotusten organisointi on kohdannut runsaasti kritiikkiä. Epidemian etenemistä mielenkiintoisempaa on ollut seurata ihmisten puheita ja käyttäytymistä epidemian oloissa.
Rokotusjonot ovat monessa tapauksessa tuoneet esille raadollista oman edun tavoittelua ja piittaamattomuutta lähimmäisistä. Terveyskeskuksiin on hankittu vartioita vartioimaan kansan terveyttä.
Jos sikainfluenssa olisi terveydelle ja hengelle vaarallisempi tauti, olisimme todennäköisesti hysteerisessä kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Tällaisessa sodassa käydään ensimmäisinä auttajien eli hoitohenkilökunnan kimppuun.
Lisääntyneen käsien pesun lisäksi sikainfluenssaepidemia sai minut tarttumaan kirjaan. Eräs maailmankirjallisuuden klassikko alkaa kuvauksella ihmisten käyttäytymisestä tappavan epidemian oloissa. Tässä muutamia esimerkkejä:
”Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveihin yhtä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin ja öljyllä valeltuihin esineihin.”
”Syntyi vielä elossa olevien kesken paljon pelkoa ja monenlaisia kuvitteluja, ja melkein kaikki olivat niin julmia, että hylkäsivät sairaat sekä karttoivat näitä sekä kaikkea, millä oli yhteyttä heihin. Näin menettelemällä luuli jokainen pelastuvansa.”
”Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. Turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi.”
”He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneina sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. He eivät puhuneet kenenkään kanssa eivätkä tahtoneet ulkoa päin mitään tietoa kuolleista tai sairaista. He kuluttivat aikansa kuuntelemalla soittoa ja huvittelemalla muuten parhaansa mukaan.”
Nämä ovat lainauksia italialaisen kirjailijan Giovanni Boccaccion (1313 – 1375) teoksesta Decamerone. Sadasta novellista koostuvaa Decameronea pidetään nykyisen novellin esi-isänä.
Decamerone kertoo kymmenestä nuoresta, jotka pakenevat ruttoepidemiaa Firenzestä maaseudulle. Nuoret viipyvät maalla kaksi viikkoa. Viihdyttääkseen toisiaan he ryhtyvät kertomaan tarinoita.
Jokainen nuori kertoo päivittäin yhden tarinan. Kaksi päivää kustakin viikosta on varattu työpäiväksi ja pyhäpäiväksi. Näin ollen ryhmä kertoo yhteensä sata tarinaa. Kirjallisten ansioidensa lisäksi Decamerone on tärkeä historiallinen dokumentti 1300-luvun elämästä.
Boccacciolta voimme oppia, että 1300-luvun ja 2000-luvun ihmisiä yhdistää ongelmien sulkeminen oman elämän ulkopuolelle. Ongelmien ratkaisujen sijaan on huomattavasti miellyttävämpää siirtyä tarinoiden ja viihteen pariin.
Ihmisten käyttäytyminen on muuttunut 700 vuodessa häkellyttävän vähän.
Boccaccion sanoin: ”Mutta tapahtuipa mitä tahansa, niin teitä nimenomaan kielletään kertomasta muita uutisia kuin sellaisia, mitkä ovat omiaan lisäämään iloisuuttamme.”