Heikki Rantala
Kolumni, Satakunnan Kansa 4.11.2009
Tiesittekö, että media muokkaa mielipiteitä, tiedottaa kuvitelluista tosiasioista ja vääristelee talousasioita?
Tähän on syynä median eettinen rappio.
Kansantaloustieteen emeritusprofessori Jouko Ylä-Liedenpohja esittää mediakritiikkinsä tuoreessa pamfletissaan Mätäkuun markkinat. Uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta.
Pamfletti on kokoelma Ylä-Liedenpohjan julkaistua sekä julkaisematonta lehtikirjoittelua. Hän on ”pommittanut” toimituksia tuoden esiin taloustieteilijän näkemyksiä muun muassa lainsäädännön synnyttämästä käyttäytymisestä.
Kirja sisältää mielenkiintoista analyysiä esimerkiksi köyhyysloukuista ja niiden purkamisen mahdollisuuksista. Ikävä kyllä talouspoliittisesti tärkeät asiat hukkuvat Ylä-Liedenpohjan pirstaleiseen ja hyökkäävään esittämistapaan.
Pamfletti on parhaimmillaan Ylä-Liedenpohjan omalla tontilla eli taloustieteessä. Hänen mediakritiikkinsä on kamelin syyttämistä siitä, että kameli ei ole hevonen.
Ylä-Liedenpohjan mukaan media käy keskustelua omilla ehdoillaan: median tapa kärjistää asioita hämärtää totuuden.
Tähän on todettava, että on erikoista arvostella mediaa median ehdoilla toimimisesta. Tämä on sama kuin syyttäisi tiedemaailmaa tiedemaailman ehdoilla toimimisesta.
Yliopistoissa opinnäytteet ja tutkimukset kirjoitetaan lähtökohtaisesti tiedeyhteisölle. Käytännössä tutkimuksen tieteellisen tason arviointi perustuu tiedeyhteisön refereemenettelyyn eli vertaisarviointiin.
Julkaistavaksi tarkoitetun tutkimuksen arvioija kirjoittaa lausunnon, jossa arvioidaan esimerkiksi käytetyt tieteelliset menetelmät, tulokset, johtopäätökset ja niiden perustelu sekä tutkimuksen innovatiivisuus ja uutuusarvo.
Emeritusprofessori syyttää toimittajia ”salamitaktiikasta”: laajoista ja monimutkaisista aiheista vedetään esiin vain yksi siivu. Esimerkiksi television talousuutisointi on usein korostuneen lyhytjänteistä.
Uutistyylin vertaaminen makkaran viipalointiin on vertauksena varsin osuva. Tieteellisen artikkelin ja tällaisen sanomalehteen kirjoitetun kolumnin välillä on eroa vähintään yhtä paljon kuin proosalla ja lyriikalla.
Sain väitöskirjaani rahoitusta Turun yliopiston koordinoimasta Kulttuurisen vuorovaikutuksen ja integraation tutkijakoulusta. Meitä tutkijakoulutettavia valmennettiin tutkimuksistamme tiedottamiseen ja mediassa esiintymiseen.
Meille opetettiin, että tv-uutisia varten sanottava on tiivistettävä kolmeen sekuntiin, mutta mieluummin reilusti alle kolmeen sekuntiin. Sano yksi asia yhdessä lauseessa. Älä jaa sanottavaa päälauseeseen ja sivulauseeseen.
Viimeinen virhe on vetää henkeä päälauseen ja sivulauseen välissä. Sivulause leikataan armotta pois.
Tällaisten neuvojen jälkeen uutisia katsoi ihan uusin silmin.
Yliopistoväellä on perustellusti ongelmia suhtautua median toimintaan. Kuvitelkaa nyt: tutkija-reppana on väkertänyt väitöskirjaansa vuosikaudet apurahoilla, jotka turvaavat köyhyysrajaa edustavan tulotason.
Työn ohjaaja neuvoo tiivistämään ja karsimaan 500-sivuisen käsikirjoituksen puoleen. Tiivistämisen tuloksena (aikaa kuluu kaksi vuotta) väikkärin käsikirjoituksessa on 900 sivua.
Tällaisessa tilanteessa paikalle saapuu tulevaa tohtoria mikrofonilla uhkaileva tv-toimittaja. Tutkijan kannalta katsottuna vaatimus vuosien työn tiivistämisestä yhteen lauseeseen muistuttaa lähinnä solvausta.
Kyllä tiedemaailmasta julkisuuteen pääsee. Hyvä tapa saada asiansa esille tiedotusvälineissä on opetella kirjoittamaan uutisia.
Helpompia tapoja ovat julkisten varojen ohjaaminen omiin taskuihin tai tutkimustulosten esittäminen aineistoista, joita ei ole olemassa.
Tutkimus erottelee jyvät akanoista. Media julkaisee akanat.