Heikki Rantala
Kolumni, Satakunnan Kansa 1.7.2009
Nilkutin vasenta jalkaani raahaten lääkäriin. Jalka oli muuttunut särkeväksi puujalaksi. Epämiellyttävää asiassa oli paitsi itse vaiva, myös se, että jalka oli alkanut elää omaa elämäänsä ilman mitään näkyvää ja hyväksyttävää syytä.
Lääkäri määräsi jalan kahden viikon lepoon. Minä puolestani sain mojovan satsin särkylääkkeitä.
Pakkolepo on tylsää, mutta sellaisessa on hyvätkin puolensa. Parasta oli joutilaisuuden tarjoama mahdollisuus mielekkään elämän perusasioiden toteuttamiseen: pitkään ajatuksissa olleen Islantiin suuntautuvan matkan suunnitteluun sekä kirjahyllyyn varastoituneiden kirjojen lukemiseen.
Nämä asiat oli kätevä yhdistää fiilistelemällä Antti Tuurin kirjaa Suuri pieni maa. Kertomuksia Islannista.
Antti Tuuri kirjoittaa, että jokaisen suomalaisen pitää ainakin kerran käydä Islannissa ja Irlannissa. Islanti, Irlanti ja Suomi ovat ainoat paikat maailmassa, joissa ihmisissä on vielä jäljellä sitä perushulluutta, jonka takia kannattaa elää.
Islantilaista mielenlaatua kuvannee hyvin nobelkirjailija Halldór Laxnessin toteamus: ”Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi tappaa enemmän ihmisiä kuin itse pystyy syömään.”
Islannissa uskotaan, että joka viidessadas Islannin asukas on henkimaailman olento. Neljännesmiljoonan asukkaan maassa tämä tarkoittaa, että tavallisten ihmisten lisäksi Islannista löytyy yli 500 peikkoa tai muuta maahista.
Antti Tuuri kertoo maantiestä, jota oli yritetty rakentaa maahisten kylän halki Etelä-Islannissa. Paikkakunnan väki oli varoittanut tienrakentajia siitä, että maanalainen kansa ei tulisi hyväksymään tien vetämistä heidän kylänsä yli.
Maanalainen kansa oli pysäyttänyt rakennustyöt heti, kun tien teko oli edennyt heidän kyläänsä saakka. Maansiirtokoneet olivat lakanneet käymästä, kauhakuormaajat ja puskutraktorit olivat seisoneet mykkinä.
Oli ruvettu etsimään ihmistä, joka osaisi puhua maanalaisen väen kanssa. Sellainen mies oli löytynyt Pohjois-Islannista. Mies oli neuvotellut maahisten kanssa ja kertonut sitten, että maahiset kyllä ymmärtävät, miksi tien piti kulkea heidän kylänsä yli.
Maahiset olivat pyytäneet kahta viikkoa aikaa voidakseen muuttaa tavaransa uuteen kylään. Kun kaksi viikkoa oli kulunut, maansiirtokoneet olivat jälleen käynnistyneet ja tien teko oli jatkunut.
Voisiko tässä piillä selitys Satakunnan luvattoman heikoille liikenneyhteyksille? Olisiko Satakunnan liikenneyhteyksien parantamiseksi ryhdyttävä etsimään ihmistä, joka osaisi puhua ja neuvotella – niin, keiden kanssa?
Henkimaailman toimintaan viittaavaa on sekin, että Poriin saapui kaksi kesää sitten vedenpaisumus. Tänä juhannuksena olemme saaneet hieman lisää vettä RMJ:n vitsaukseksi.
Mikäli kysymys on vanhatestamentillisesta genrestä, tulevia tapahtumia Porissa ovat muun muassa sammakot, sääsket, paarmat, märkäpaiseet, rakeet, heinäsirkat sekä Kokemäenjoen veden muuttuminen vereksi.
Luulen kuitenkin, että sääilmiöt liittyvät ilmastomuutokseen, jonka torjuntaan jokainen voi osallistua äänestämällä vihreitä. Tähän voi tarjoutua tilaisuus piankin, mikäli eduskuntavaalit käydään uudelleen vaalirahaskandaalin vuoksi (HS 27.6.).
Vaaleja odotellessa kannattaa miettiä kansanedustajiksi sellaisia henkilöitä, joilla on kykyä ja halua tehdä jotakin esimerkiksi niille paljon puhutuille liikenneyhteyksille.
Sammakoiden sijaan elinkeino-, matkailu- ja kulttuuripolitiikan rooli on luoda matkailijoiden euroja tuoville tapahtumille sellainen toimintaympäristö, että tapahtumien järjestäjät toimivat Satakunnassa eivätkä jossakin muualla.
Omalla kohdallani tähän asti mieleenpainuvin kesätapahtuma on ollut vapautuminen pakkolevosta ja ihan luonnollinen kävely kahdella jalalla.