Heikki Rantala
Kolumni, Satakunnan Kansa, 28.1.2009
Porille valitaan uusi kulttuurijohtaja. Valintaan liittyvä keskustelu on ollut mielenkiintoista lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin virka olisi ensimmäisiä Porin korkeita virkoja, joissa pätevyys asetetaan poliittisen sopivuuden edelle. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että tällaista keskustelua ylipäätään käydään vuonna 2009. Porissa on käynnissä murros, joka on tapahtunut muualla Suomessa keskimäärin 20 vuotta sitten.
Erityisen mielenkiintoinen on argumentti kulttuurijohtajalta toivottavasta ”lavakarismasta” (SK 6.1.). Karismaattinen johtaja pystyisi kulttuurin sirpaloituneilla kentillä asettumaan johtajuuteen konfliktitilanteissa.
Mieleen tuli väistämättä joitakin vuosia sitten Tampere-talossa pidetty haastattelu- ja keskustelutilaisuus, jossa kapellimestari Eri Klas tarinoi ja elävöitti juuri julkaistua elämäkertaansa Eri estradeilla.
Musiikin lisäksi nuoren Klasin mieleenkiinto kohdistui jalkapalloon ja nyrkkeilyyn. Erin vanhemmat lähettivät hänet viulutunneille, mutta Eri olisi viihtynyt mieluummin nyrkkeilysalilla. Luovana yksilönä hän keksikin ongelmaan ratkaisun: hän poistui kotoa nyrkkeilytossut viulukotelossa ja meni salille kasvattamaan kuntoaan ja voimiaan.
Eri Klasin mukaan kapellimestarille on hyötyä nyrkkeilytaidoista: se parantaa reagointikykyä.
Porin kulttuurijohtajalta toivottu lavakarisma sisältää olettamuksen, että kulttuurialalla toimivat henkilöt ovat hankalia nujakoitsijoita. Eri Klasin vastaus kysymykseen, miten hän tulee toimeen taiteilijapersoonien kanssa oli, että erittäin helposti: suuret persoonat ovat maailman helpoimpia ihmisiä. Sitä vastoin ongelma ovat suuriksi taiteilijapersooniksi tekeytyneet keskinkertaisuudet.
Lavakarisman lisäksi nyrkkeilytaito olisi käyttökelpoinen lisä Porin kulttuurijohtajan työkalupakkiin.
Nyrkkeilykehässä voi joutua tyrmätyksi, mutta oletteko koskaan ihmetelleet, kuinka ihmiset saattavat pyörtyä kokiessaan taide-elämyksen?
Minä ihmettelin, mutta en ihmettele enää. Minulla oli tilaisuus tutustua Noormarkussa Villa Maireaan.
Olin katsellut Alvar Aallon suunnittelemaa Villa Maireaa ja sen taide-esineitä varmaan puolisen tuntia ja ajattelin ääneen, että mitähän esimerkiksi ulkomaalaiset Alvar Aallosta kiinnostuneet ja kuvataiteesta jotakin ymmärtävät mahtavat ajatella näkemästään. Sain vastauksen, että jotkut saattavat jopa pyörtyä.
Aika pian tämän jälkeen katselin erästä kermiikka-astiaa.
Kun tajusin sen olevan Picasso, alkoi tapahtua. Villa Mairean kokonaisuus hyökkäsi tajuntaan yhtenä möykkynä.
Samalla tämä mielen täyttänyt esteettinen kokemus tuntui fyysisenä iskuna palleaan, joka veti keuhkot tyhjäksi. Seuranneen pyörryttävän tunteen vuoksi jouduin ottamaan seinästä tukea, mutta onneksi taju ei kokonaan mennyt.
Filosofian piiriin kuuluu oppiaine nimeltä estetiikka, joka tutkii esteettistä eli kauneusarvoihin liittyvää eri esiintymismuodoissaan. Estetiikan alaan kuuluu mm. esteettisen kokemuksen tutkiminen ja määrittely.
Villa Mairea ei saanut minusta tyrmäysvoittoa, mutta lähellä se oli. Miksi tällaista melkein tajunnan menetystä voisi estetiikan piirissä nimittää? Esteettinen läheltä piti -tilanne?
Opin sekin, että puhe henkeä salpaavasta tai pyörryttävästä kokemuksesta ei ole mitään sievistelevää kuvakieltä. Kysymys on fyysisestä tapahtumasta.
Toivottavasti Porin kulttuurijohtajaa valittaessa puoluepoliittinen suhmurointi voidaan unohtaa. Porilainen – ja laajemmin satakuntalainen – kulttuurielämä ei ansaitse eikä tarvitse poliittista kiipijää.
Mitä tulee kulttuurin kentän toimintaan, toivon todella, että esteettiset kokemukset lyövät yleisöltä tajun kankaalle – ei kulttuurijohtaja