(Satakunnan Kansa, Timo Aron ja Maija Saaren mielipidekirjoitus)
Uusikaupunki 1976. Vantaa 1980 ja Hämeenlinna 1980. Jyväskylä 1984. Tampere ja Forssa 1992. Rauma, Valkeakoski ja Imatra 1996. Kuusankoski 2000. Vuosiluvut kuvaavat teollisuuskaupunkien vasemmistoenemmistön murtumista. Porissa on ollut vasemmistoenemmistö vuodesta 1945 lähtien. Vasemmiston yhteinen kannatus on ollut keskimäärin 10-15 % suurempaa kuin muissa suurissa kaupungeissa. Kannatus on vaihdellut viime kuntavaalien 53 %:sta aina 71 %:iin saakka.
Ongelma oli ja on, että 60 vuotta yhtäjaksoista valtaa on liikaa mille tahansa yhteisölle. Emme vähättele vasemmistoenemmistön aikaansaannoksia tai porilaisten äänestyskäyttäytymistä. Olisi lapsellista väittää asioiden muuttuvan kuin taikaiskusta paremmiksi vasemmistoenemmistön murruttua. Kyse ei ole ideologiasta tai muiden poliittisten ryhmien nostamisesta, vaan yksinkertaisesti muutosten mahdollistavien vaihtoehtojen lisäämisestä.
Poriin on muodostunut vanhoille teollisuuskaupungeille ominainen sisäänpäinkääntynyt päätöksenteon ja julkisen keskustelun kulttuuri. Toimintaan on pesiytynyt käyttäytymispiirteitä ja sääntöjä eli normeja, joita emme osaa aina edes kyseenalaistaa. Porilainen normi määrittää, mitä kysymyksiä ylipäätään otetaan kollektiiviseen käsittelyyn ja millä tavalla. Pienen valtaeliitin keskinäisestä vallankäytöstä on tullut lähtökohtainen käyttäytymistapa tai malli, jota vasten peilataan kaikki uudet ajatukset ja aloitteet. Muu leimataan herkästi poikkeavaksi tai vaietaan. Se jättää vähän avointa tilaa esimerkiksi nuorten, kansalaisjärjestöjen tai tavallisten porilaisten ajatuksille. Normiin kuuluu sulkea silmät muualla tapahtuvalta kehitykseltä tai vähätellä muiden saavutuksia.
Tällaisista valtayhteisöistä tulee sokeita. Energia menee omien tai saavutettujen valta-asemien säilyttämiseen uuden luomisen sijaan. Yhteisö muuttuu irvikuvaksi tavoitteilleen. Yleväksi tavoitteeksi tulee jatkaa niin kuin on aina ennenkin tehty. Normista ei ole mahdollista poiketa, ellei samalla sitoudu hiljaisesti tai sopimuksilla jonkinlaiseen lehmänkauppaan. Normijärjestelmässä valta kasaantuu vähitellen pienemmälle ja pienemmälle piirille. Asemat periytyvät sisäisten suosikki- ja palkitsemisjärjestelmien kautta. Esimerkkinä mainittakoon ns. poliittiset virkanimitykset, jotka edelleen, huvittavaa kyllä, vuonna 2008 ulottuvat lattiatason virkanimityksiin asti: sopivuus, sukulaisuus, kaveruus tai jopa tutun tuttuus voi ylittää edelleen rekrytoinnissa pätevyyden.
Valta-asemien muuttumattomuus luo paikallaanpolkemisen, pysähtyneisyyden ilmapiirin ympärilleen. Mitä enemmän tulee ongelmia kuntatalouteen, palveluiden ylläpitämiseen, kuntayhteistyöhön yms., sitä hankalammalta saadaan kaikki uudistukset tai muutokset näyttämään äänestäjien silmissä. Jos tätä pelkoa vielä lietsotaan sopivasti ennen vaaleja esimerkiksi tunteisiin vetoavalla vasemmistoenemmistön säilyttäminen –argumentilla, niin äänestäjät ovat puun ja kuoren välissä. Osa ajattelee, että jos asiat ovat nyt huonosti, kuinka huonosti ne ovat sen jälkeen kun ”pahojen porvareiden” valta kasvaa. Tämä olisi tulevien haasteiden edessä lyhytnäköistä ja äänestäjien aliarvioimista.
On periaatteessa samantekevää, lisäävätkö muut poliittiset ryhmät tai vaikkapa Sampolan sitoutumattomat shamaanit kannatustaan, jos sen avulla kyetään uudistamaan porilaista päätöksentekokulttuuria. Ellei asia-argumentit tehoa, niin otetaan käyttöön vaikka karnevalismin keinot Tanskan malliin. Äänestysprosentti nousee taatusti kuntavaaleissa, jos jokin ehdokas tai ryhmä vaatii esimerkiksi ”lisää myötätuulta pyöräilijöille”, ”pidempiä vihreitä valoja” ”mukulakivet takaisin torille” tai ”kiertoristeys jokaiseen kadunkulmaan”. Pointti on siinä, ettei Porin menestymisen kannalta ole ratkaisevaa, onko vallassa vasemmisto, keskusta vai oikeisto, kunhan valtaryhmittymät vaihtuvat säännöllisesti ja ettei valta-asemista tule muuttumattomuuden linnakkeita.
Kaikki kunnia porilaiselle pitkän linjan vaikuttajasukupolvelle: Pekat, Mikot, Ahdit, Esat, Pentit ja muut arvon miehet ovat tehneet upean kunnallispoliittisen uran porilaisessa päätöksenteossa. Heidän kokemuksensa ja pelisilmänsä ei ole helposti korvattavissa. Kaiken uhallakin on kysyttävä, riittääkö se enää 2010-luvun jatkuvassa muutoksessa? Tai kuinka uskottavaa on muutos, jonka tekijöinä on vuosikymmeniä hallinneet henkilöt? Emme halua lietsoa sukupolvikapinaa tai syyllistyä ikärasismiin, mutta vuosikymmenten valtajaksot eivät voi olla vieraannuttamatta päättäjiä tavallisen porilaisen arjesta.
Porin sisäinen päätöksentekokulttuuri on muutettavissa omin toimin. Haastavampi asia koskee Porin ulkoista kuvaa. Pori kilpailee jatkossa Kemin, Nokian ja Mäntän kanssa Suomen ”punertavimman” kaupungin maineesta. Siinä ei ole mitään häpeämistä, jos se on mielikuva, joka kaupungista halutaan ulospäin kertoa. Toinen vaihtoehto on tavoitteellinen ”vihertyminen”. Kyse ei ole aatteesta, vaan siirtymisestä asteittain kohti modernia ekokaupunkia, jossa ympäristöön liittyvät asiat otetaan huomioon kaikessa päätöksenteossa.
VTT Timo Aro on vihreiden (sit.) kunnallisvaaliehdokas
YTM Maija Saari