(Vihreä Lanka/mielipide, 16.5.2008)
Keskusta on onnistunut siinä missä vihreät ovat epäonnistuneet:
lisäämään suosiota perinteisissä teollisuuskaupungeissa.
Vihreät kasvoivat keskisuureksi yleispuolueeksi yhden sukupolven aikana. Sen jälkeen kasvu on kuitenkin lukkiutunut 10 prosentin tasolle. Kannatuspohjan pitäisi olla suurempi, sillä vihreät arvot ovat valtavirtaa. Kannatus on esimerkiksi nuorten ikäryhmien ja opiskelijoiden parissa kaksinkertainen puolueen vaalikannatukseen verrattuna. Puolue vaikuttaa olevan vähän samankaltaisessa tilanteessa kuin useat suomalaiset kasvuyritykset. Ensimmäinen kriittinen kysymys kuuluu, onko vihreillä aitoa halua kasvuun vai riittääkö nykyisten asemien säilyttäminen? Toiseksi, onko pääpaino jatkossakin korostetusti vain kasvualueiden kultalusikkakunnissa vai pyrkiikö se laajentamaan kannatuspohjaa aidosti valtakunnalliselle tasolle? Eittämättä 8+ -asenteella turvataan tulevissa vaaleissa nykyiset asemat, mutta pitäisikö tavoitteet asettaa hieman kunnianhimoisemmalle tasolle?
Jos tarkastellaan vihreiden kannatusta kunnittain Suomen kartalla, on asema kestävällä pohjalla ainoastaan pääkaupunkiseudulla ja muiden suurten yliopistokaupunkien vaikutusalueella. Keskisuurissa yliopistokaupungeissa kannatuspohja vaihtelee, mutta olennaista on, ettei vaikutus juurikaan ulotu keskuskaupungin ulkopuolelle. Muualla maassa kannatus on tempoilevaa, pistemäistä ja jopa marginaalista valtavaan potentiaaliin verrattuna. Suurten kaupunkiseutujen ulkopuolella selittäjänä on aina jokin poikkeuksellinen paikallinen ilmiö tai personoituminen johonkin yksittäiseen henkilöön a’la Tarja Cronberg Pohjois-Karjalassa.
Tulevaisuuden kannatuspohjan laajentamisen kannalta avainasemassa ovat kaupunkiseudut, jotka voidaan edelleen jakaa dynaamisiin ja stabiileihin. Dynaamisilla kaupunkiseuduille vihreiden asema on hyvä ja stabiileilla varsin heikko. Dynaamisille kaupunkiseuduille on ominaista pitkään jatkunut väestön, osaamisen, talouden ja tuotannon kasvu. Positiiviset tekijät kumuloituvat. Dynaamisia seutuja ovat pääsääntöisesti suuret ja keskisuuret yliopistoseudut, sijainniltaan optimaaliset kasvukeskusten lähialueet – kuten Porvoon, Lohjan, Riihimäen ja Hämeenlinnan seudut – ja minikasvukeskukset, kuten Salon ja Seinäjoen seudut. Vihreiden nousun keskisuureksi puolueeksi selittää kannatuksen laajentuminen näillä alueilla. Jatkossa kehitys on hitaampaa, kun kilpailu keskiluokan liikkuvista äänestäjistä kiristyy. Vihreiden menestys ovat jämähtänyt 10 prosentin tasolle, koska kannatuspohjan perusta on riippuvainen dynaamisten kaupunkiseutujen äänestäjistä ja kasvun rajat näyttävät toistaiseksi tulleen vastaan.
Sen vuoksi katse pitää kääntää stabiileille ja kasvukeskusten ulkopuolisille kaupunkiseuduille, joilla on suurin hyödyntämätön kasvupotentiaali. Stabiilit seudut ovat suurten ja keskisuurten yliopistoseutujen ulkopuolisia teollisuusperustaisia kaupunkiseutuja tai hallinnollisia keskittymiä. Seutujen tunnuspiirteinä on hidas tai taantuva väestön,bruttokansantuotteen ja tuotannon kasvu sekä osaamisrakenteen heikkous. Ruosteen täplittämiä alueita löytyy rannikolta muun muassa Raahen, Kokkolan, Porin, Rauman, Vakka-Suomen, Hangon, Kotkan, Haminan, Loviisan ja Lappeenrannan alueilta ja sisämaasta muun muassa Lahden, Forssan, Varkauden, Kajaanin, Mikkelin ja Mäntän alueilta. Vihreiden kilpailukyky on näillä alueilla varsin heikko. Stabiilit kaupunkiseudut ovat pitkään olleet rakennemuutoksen koelaboratorioita. Alueet ovat kuitenkin alttiita perustelluille uusille vaihtoehtoille, jotka pystyvät ylittämään syvälle betonoidut perinteiset asetelmat. Tässä tehtävässä näyttää parhaiten onnistuneen keskusta, joka on vahvistanut asemiaan näillä alueilla johdonmukaisesti 1990-luvun alusta lähtien. Keskustasta on tullut taantuvien alueiden perinteisten valtapuolueiden vaihtoehto ja muutosvoima. Se on onnistunut saamaan sen aseman, joka vihreillä on dynaamisilla kaupunkiseuduilla. Tilanne on paradoksaalisesti se, että kun keskusta valuu Suomen kartalla vuosi vuodella alemmaksi, niin vihreiden pitäisi liikkua samanaikaisesti pienin askelin ylöspäin.
Muutama käytännön esimerkki kunnallis- ja eduskuntavaaleista vuosien 1992-2006 välisenä aikana. Otan vertailuesimerkeiksi vihreiden ja keskustan kannatuksen kehittymisen Porissa, Raumalla, Kotkasssa ja Lahdessa. Porissa keskustan ja vihreiden kannatus oli noin 6 %:n luokkaa vuonna 1992, mutta vaali vaalilta ero on kasvanut vihreiden kannalta huonoon suuntaan. Vihreiden kannatus on polkenut paikallaan tai itse asiassa jopa hieman laskenut, kun keskustan kannatus on noussut samassa ajassa yli kaksinkertaiseksi (14 %). Raumalla tilanne on samankaltainen. Keskustan kannatus on noussut 6 %:n lähtötasosta 15 %:iin vuosien 1992-2007 välisenä aikana. Sen sijaan vihreät ovat jämähtäneet vaaleista toiseen noin 4 %:n tasolle. Kotkassa vihreiden kannatus oli 1990-luvun alussa mukavalla 12 %:n tasolla, josta on tiputtu vähitellen 6 %:n tasolle. Samassa ajassa keskusta on nostanut marginaalisen 2 %:n kannatuksen jo kolminkertaiseksi. Lahdessa tilanne on hieman valoisampi, sillä vihreiden kannatus on vaihdellut varsin tasaisesti 6-10 %:n välillä. Keskusta on sen sijaan ottanut mittavia kannatusharppauksia ja kolminkertaistanut kannatuspohjansa. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kannatus oli jo lähes 12 %:n tasolla. Johtopäätös jokaisen vertailukaupungin osalta on selkeä: vihreiden kannatus on lasku-uralla ja keskusta etenee keskisuureksi kaupunkipuolueeksi. Tärkeä pointti on se, että keskusta on määrätietoisesti panostanut asemien vahvistamiseen em. alueilla ja ylipäätään muutosherkissä vanhoissa teollisuuskaupungeissa.
Vihreiden kannatuspohjan laajentaminen 15 %:iin edellyttää asemien määrätietoista vahvistamista nimenomaan stabiileilla kasvuseuduilla. Tämä taas vaatii vahvaa ymmärrystä näiden alueiden erityispiirteistä, teollisuushistoriasta ja rakennemuutoksesta, mikä edellyttää erilaista markkinointia ja näkyvyyttä kuin kasvukeskuksissa ja niiden lähialueilla. Puolueen näkyvimmiltä kellokkailta tämä vaatii syvää jalkautumista vihreiden ohuisiin ja haperoisiin paikallisyhdistyksiin eikä matkalaukkuprofessorien kaltaisia nopeita fiilistely- ja piipahtamisvierailuja ”suuresta maailmasta”. Hyvin markkinoituna ja jalkautettuna vihreä projekti voisi näillä alueilla luoda todellisen vaihtoehdon valtapuolueille ja keskustan jatkuvalle alueelliselle laajentumiselle. Vihreiden kannattaisi mahdollisimman nopeasti luoda stabiileille kaupunkiseuduille oma ohjelma tai vähintään realistinen tahtotila, joka ottaisi huomioon näiden alueiden erityispiirteet.
Yhteenvetona voi todeta, että kannatuspohjan laajentaminen edellyttää vihreiltä kolmea kehitysaskelta. Ensinnäkin puolueen pitää houkutella niitä suurten kaupunkien äänestäjiä, jotka eivät kuulu perinteiseen äänestäjäkuntaan. Toiseksi sen pitää keskittyä määrätietoisesti vihreän vaihtoehdon, sisällön, merkityksen ja tunnettuuden lisäämiseen stabiileilla kaupunkiseuduilla. Kolmanneksi pitää pitkällä aikavälillä lisätä näkyvyyttä laajoilla valkoisilla ”maaseutumaisilla” alueilla ympäri maata.
Timo Aro
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja vihreiden
kunnallisvaaliehdokas Porissa.