Heikki Rantala
Kolumni, Satakunnan Kansa 6.5.2009
Käväisin lauantaina Porin Eetunaukiolla seuraamassa sananvapauden päivän juhlallisuuksia. Satakunnan Kansan politiikan toimittaja Juha Ståhle jututti aiheesta paikalle kutsuttuja tärkeitä henkilöitä. Puheenvuoroista päätellen sananvapaus voi hyvin.
Kuka tahansa voi avata blogin tai perustaa nettilehden ja tuoda mielipiteensä julki. Kyllä sana on vapaa. Kokonaan eri asia on, kiinnostaako julkilausuttu mielipide ketään.
Kotiin päin ajellessa mielen sokkeloista nousi vitsi jostakin 1980-luvulta: mikä ero on kansandemokratialla ja demokratialla?
Kansandemokratiassa kuka tahansa ei voi tuoda mielipiteitään vapaasti julki, mistä syystä ne jäävät vaille huomiota.
Sitä vastoin demokratiassa kuka tahansa voi tuoda mielipiteitään vapaasti julki, mistä syystä ne jäävät vaille huomiota.
Eräs tuttava järjesti vuosia sitten seminaarin, johon hän yritti kutsua Helsingin Sanomien edesmenneen pilapiirtäjän Kari Suomalaisen. Tuttava oli houkutellut arvonsa tuntevaa pilapiirtäjää sanomalla, että tilaisuudessa olisi tarkoitus vaihtaa ajatuksia.
Kari Suomalainen oli vastannut, että hänen ajatuksensa ovat niin hyviä, että hän ei vaihda niitä kenenkään kanssa. Hän oli varmaan omalla tavallaan oikeassa.
Mielipiteiden laukomisella on sinällään sananvapauden piiriin kuuluvaa itseisarvoa. Huomattavasti vaikeammin käsiteltävä aihe on ilmiöalue, jota voidaan nimittää vaikkapa keskustelukulttuuriksi.
Satakuntalaisen keskustelukulttuurin ydin on opittu vaikenemisen taito. Seuraavassa eräs esimerkki Porin yliopistokeskuksesta.
Sana ”keskus” on muuten tällaisessa yhteydessä käytettynä hyvä esimerkki sanoilla harhauttamisesta. Yliopistokeskus ei ole keskus, vaan joukko korkeakoulujen erillislaitoksia, jotka on vain koottu saman katon alle.
Vedin joitakin vuosia sitten Turun yliopiston Porin yksikössä Satakuntalainen kulttuuritoiminta -seminaarin, joka oli osa kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen opintoja.
Opiskelijat kirjoittivat luentopäiväkirjan seminaarissa oppimastaan. Lisäksi heidän tuli harjoitella erilaisten tekstien tuottamista erilaisille yleisöille. Tätä tarkoitusta palveli mielipidekirjoituksen kirjoittaminen satakuntalaisesta kulttuurielämästä.
Osa opiskelijoista säikähti pahanpäiväisesti kuullessaan, että heidän piti kirjoittaa mielipidekirjoitus. Ei kai niitä julkaista missään! He eivät ikinä tulisi saamaan töitä Satakunnasta, jos he sanovat jotakin kulttuuriin liittyvää omalla nimellään.
Rauhoittelin opiskelijoita, että kirjoitukset jäävät vain kurssin vetäjien luettaviksi. Julkaistavaksi tarjoaminen on jokaisen oma asia.
Mielestäni tämä esimerkki kertoo paljon siitä, miksi yliopistokeskus näkyy ja kuuluu maakunnassa niin kovin vähän. Kaiken takana on pelko, voisi Sofi Oksanen sanoa.
Yliopistomaailma itsessään on tunnettu intrigeistä ja häikäilemättömästä kilpailusta. Porissa tähän jo sinällään vaikeaan toimintaympäristöön yhdistyy porilainen kunnallispoliittinen – tai oikeammin kummallispoliittinen – suhmurointi sekä Satakunnan muutosvastarintainen ilmapiiri.
Yliopistokeskuksen alueellista vaikuttavuutta ei mitenkään edistä sekään, että muun maakunnan tunteet Poria kohtaan eivät ole mitenkään erityisen lämpimät.
Porin yliopistokeskuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus paranisi huomattavasti, mikäli yliopistokeskus siirrettäisiin Satakunnan ulkopuolelle.
Työ Porin yliopistokeskuksessa on tarjonnut ainutlaatuisen näköalapaikan moniongelmaisen ja vaikenevan yhteisön kulissien takaiseen maailmaan. Tällaisesta kokemuksesta on ollut muissa yhteyksissä arvokasta hyötyä. Enimmäkseen se on tarjonnut esimerkkejä siitä, miten asioita ei pidä hoitaa.
Porin yliopistokeskus olisi monella tapaa mielenkiintoinen tutkimuksen kohde. Kuka uskaltaa?
|
|
