(Satakunnan Kansa, Esa Rintalan mielipidekirjoitus 20.7.2008)
Se, että kuntataloudet ovat huonossa jamassa, ei nykyisin ole uutinen. Sen sijaan on usein jäänyt huomaamatta mitä seurauksia tästä kuntien ahdingosta on. Kun peruskunnat kärvistelevät resurssien puutteessa, sosiaali- ja terveydenhuoltoa pyritään yleensä priorisoimaan ja sen toimintoja takaamaan niin pitkälle kuin voidaan. Mutta kun resurssit niukkenevat, myös sosiaali- ja terveydenhuollon sektori saa osansa säästökuureista.
Väestön ikärakenteen muutos, eliniän piteneminen, sairastuvuuden kasvu ja lääketieteellisen hoidon kallistuminen ovat johtaneet monet kunnat kestämättömään tilanteeseen. Oman kunnan tuottamaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon ei enää entiseen tapaan ole riittänyt resursseja, mikä on johtanut näiden toimintojen vähittäiseen alasajoon. Tämä alasajo on ollut taloudellista, mutta ennen kaikkea imagollista. Perusterveydenhuolto tai vanhustenhuolto ei ole enää henkilökunnalleen – lääkäreille ja hoitohenkilöstölle – houkutteleva työpaikka. Suuri, hallitsematon työmäärä, niukat resurssit, sijaistyövoiman puute, pätkätyösuhteet ja työuupumus ovat heikentäneet kunnallisen työsuhteen houkuttelevuutta. Kun lääkärien tai hoitohenkilöstön rivit harvenevat, työ – joka on kuitenkin tehtävä – jää harvojen harteille. Tämä kehitys on johtanut kohtalokkaaseen noidankehään, josta ei ole ollut poispääsyä.
Peruskuntien ongelmat voivat heijastua jopa niiden lakisääteisiin toimintoihin. Esimerkkinä tällaisesta on tartuntatautien torjunta. Tähän asti kunnat ovat kyenneet selviytymään tarttuvien tautien torjunnasta ainakin kohtuullisen hyvin. Jokaisessa terveyskeskuksessa on väestön tunteva tartuntataudeista vastaava lääkäri ja terveydenhoitaja, jotka kykenevät nopeasti reagoimaan kunnan alueella havaittuun epidemiaan tai hoitamaan epidemian estämiseksi välttämättömän ns. tartunnan jäljityksen asianmukaisella tavalla. Ajallisen, rahallisen tai henkilöresurssien puute voi johtaa siihen, että aikaa ja mahdollisuuksia pitkäjänteiseen epidemioiden torjuntaan ja toisaalta nopeaan reagointiin ajankohtaisen tartuntatautiongelman selvittämiseksi ei yksinkertaisesti ole. Infektioepidemiat voivat jäädä rutiinityössä huomaamatta, kunnes ne kasvavat vaikeasti hallittaviin mittasuhteisiin. Myös sairaalabakteerien, esimerkiksi MRSA:n, aiheuttamat epidemiat ovat tyypillisesti tilanteita, joissa tarvitaan nopeata perustason reagointikykyä ja äkillisesti suuriakin henkilö- ja tilaresursseja. Tähän on kunnissa ollut aika ajoin vaikeaa suunnata riittävästi voimavaroja.
Toisena seurauksena kuntien resurssien puutteesta voi olla kriittisten lakisääteisten vastuiden siirtäminen ulkoistetulle toimijalle. Sinänsä muutos voi olla resurssien turvaamiseksi järkevää. Valitettavasti järjestelyssä voi piillä rakenteellinen ongelma: pitkäjänteisyyden ja perehtyneisyyden puuttuminen. Mikäli lääkärit vaihtuvat tuhkatiheään, ei voi muodostua hyvää käsitystä väestön terveydentilan muutoksista ja esimerkiksi uhkaavista tartuntatautiepidemioista. Vaihtuvat lääkärit eivät myöskään ole aina perillä alueellisista epidemiologisista ohjeistuksista ja näin ennaltaehkäisyn tai sairaalahygienian kannalta tärkeää tietoa jää välittymättä. Myös vastuukysymykset voivat jäädä ratkaisematta. Jos toimijoiden kenttä on liian hajanainen, vastuu ylipäätään lakisääteisten toimintojen sujumisesta ei kuulu oikein kenellekään.
Tartuntatautien torjunnan kannalta tarkasteltuna kuntien ahdinko näyttäytyy siis erityisen huolestuttavana. Onkin hyvä, että kuntien perustehtävien turvaamiseksi on ryhdytty uudistamaan palvelurakenteita. On ryhdyttävä tutkimaan muita mahdollisuuksia toteuttaa perustehtäviä. Kuvaavaa kunnallisen tason päätöksenteon hitaudelle kuitenkin on, että muutoksiin on ryhdytty vasta nyt kun työvoimapulasta on kärsitty jo kohta 10 vuotta ja ongelmien on nähty kasaantuneen jo vuosien ajan. Vasta valtiovallan puuttuminen asiaan tarjoamalle kunnille porkkanaa tai piiskaa, on saanut aikaan liikehdintää. Kuntien peruspalvelujen yhteistoiminta-alueista on ryhdytty neuvottelemaan vasta nyt. Tällaiset yhteenliittymät voisivat kuitenkin tarjota synergiaetua. Yhteenliittymien avulla voidaan tasata resursseja, keventää byrokraattista kuormaa, lisätä palvelutuotannon joustavuutta ja ennen kaikkea taata se, että palvelut ovat lähellä niitä tarvitsevia. Resursseja voi vapauttaa myös tiivistämällä yhteistyötä erikoissairaanhoidon kanssa, tarvittaessa siirtämällä osia toiminnoista sen vastattavaksi ja madaltamalla erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välistä kynnystä. Hallinnollisia raja-aitoja terveys- ja sosiaalitoimen välillä tulee voida kaataa. Pitää myös tutkia voidaanko osia esim. vanhustenhuollon koti- ja laitopalveluista antaa yksityisen toimijan tehtäväksi kuitenkin säilyttäen valvontavastuun kunnan eli veronmaksajien käsissä.
Ja jos peruskunta ei sittenkään suoriudu sille asetetuista vaatimuksista, sen pitää peruspalvelut turvatakseen ja kansalaisten yhdenvertaisuuden takaamiseksi liittoutua konkreettisesti muiden kuntien kanssa vaikka se vaatisikin oman hallinnollisen itsenäisyyden menetystä. Tässä suhteessa monet kunnat ovat joutuneet tilanteeseen, jossa on tehtävä kipeitäkin ratkaisuja. Kuntien viivyttely on johtunut toisaalta haluttomuudesta omaksua tällaista uutta ajattelua ja toisaalta protektionismista, oman reviirin suojelemisesta. On haluttu viimeiseen asti pitää kiinni oman kunnan itsemääräämisoikeudesta. Kansalaisten oikeus peruspalveluihin ei kuitenkaan ole harkinnanvaraista tai toissijaista, vaan sen on oltava niin priorisoitua, että sen asianmukainen takaaminen ei hautaudu nurkkakuntaisuuden alle.
Esa Rintala,
erikoislääkäri, Pori
Vihreiden kunnallisvaaliehdokas