Timo Aro
Esa Rintala
Yliöartikkeli, Satakunnan Kansa 4.5.2009.
Kunnat etsivät ulostietä taantumasta laajentamalla tulopohjaa ja leikkaamalla menoja. Menojen leikkaamisresepti sisältää periaatteessa useita lääkkeitä, mutta käytännössä useat kunnat turvautuvat yhteen lääkkeeseen eli juustohöylään: Lomarahoja vaihdetaan vapaaksi siellä missä OAJ tai Tehy ovat heikkoja. Kuntalisiä karsitaan. Ostopalveluja vähennetään. Osastoja suljetaan ja sulutetaan. Katujen päällystystöitä siirretään. Kiinteistöjen korjauksia lykätään. Palveluja keskitetään. Johto tekee viikon tai kaksi työtä palkatta. Vantaa sammuttaa vuoroviikoin joka toisen ulkovalon ja ottaa pehmeän leivän pois koululaisilta.
Juustohöylä on yksinkertainen keino saada pikasäästöjä, mutta se ei riitä. Porilla on muiden kuntien tapaan näköpiirissä kesyjä ja ilkeitä haasteita, joiden ratkaisemiseen tarvitaan juustohöylää järeämpiä työkaluja. Porin oma juustohöylä eli taloudellinen varautumissuunnitelma palautettiin valtuustolta lautakuntiin.
Tämä on hyvä asia, jos se on alku usean valtuustokauden suunnitelmalliseen säästö- ja tuottavuusohjelmaan, jonka avulla haetaan kestäviä rakenteellisia säästöjä. Valitettavasti raadollinen selitys on jotain aivan muuta, vaikka taloudelliset säästökohteet olivat maltillisia ja vähäisiä muihin kaupunkeihin verrattuna.
Kesyjä haasteita voidaan ratkaista kesyillä keinoilla, kuten nostamalla kiinteistöveroa, korottamalla yleistä veroprosenttia, lisäämällä asiakas- ja palvelumaksuja tai käyttämällä aika ajoin juustohöylää. Kesyjen keinojen avulla saadaan lisäaikaa ongelmien ratkaisemiseen, mutta ne eivät poista itse ongelmaa.
Kesyjen haasteiden sijaan tarvitaan rohkeutta tarttua ilkeisiin haasteisiin. Ilkeät haasteet liittyvät kaupungin tulevaan henkilöstömäärään, palveluiden tuottavuuskehitykseen ja ennen muuta kunnan ydintehtävän uudelleenmäärittelyyn. Näistä haasteista pitäisi käydä jatkuvaa tulevaisuuskeskustelua marginaalisten säästökohteiden sijaan.
Porissa on noudatettu henkilöstön suhteen hyvää työnantajapolitiikkaa, mutta se ei poista keskustelun tarvetta jatkon osalta. Avainkysymyksiä ovat, missä on liikaa tai liian vähän kunnan työntekijöitä, mitkä tehtävät kuuluvat tai eivät kuulu kunnan peruspalveluihin tai löytyykö sellaisia toimintoja mistä voidaan luopua?
Lähitulevaisuuden taloudellisiin realiteetteihin liittyy kolme inhorealistista perussääntöä. Ensimmäiseksi, todellisia säästöjä ei ole mahdollista saada ilman henkilöstövähennyksiä. Toiseksi, henkilöstön vähentäminen onnistuu vain jos toimintoja ulkoistetaan, muuten ei. Kolmanneksi, henkilöstön määrän pitää olla yhteydessä palvelutarpeeseen muiden tekijöiden sijaan.
Hyvinvointipalveluista ole mahdollista vähentää yhtään käsiparia. Pääosa ydintehtävistä kannattaa tuottaa kunnan omana palvelutuotantona, mutta muissa palveluissa on välttämätöntä lisätä valinnanvapautta.
Toinen ilkeä haaste liittyy julkisten palveluiden tuottavuuteen. Valtio edellyttää 20 suurimmalta kaupunkiseudulta ns. palveluiden tuottavuusohjelmaa. Tämä auttaa haasteen realisoitumisessa, sillä se pakottaa rakenteellisiin muutoksiin.
Kolmas ilkeä haaste liittyy kunnan ydintehtävän uudelleenmäärittelyyn. Kunnille on tullut ja kunnat ovat ottaneet itselleen uusia tehtäviä, jonka seurauksena on vaikeuksia selviytyä varsinaisesta perustehtävästä. Ydintehtävän terävöittäminen edellyttää yhtäältä tehtävien priorisointia ja toisaalta rohkeutta luopua osasta olemassa olevista toiminnoista. Suurin osa kansalaisista on valmis maksamaan jopa enemmän veroja, jos sen avulla turvataan määrätyt ydinpalvelut.
Ilkeitä haasteiden ratkaisemiseen tarvitaan juustohöylän sijaan järeämpiä työkaluja. Tämä edellyttää virkamiehiltä rohkeita linjanvetoja ja päättäjiltä rohkeutta sekä yhteisvastuullisuutta tehdä ilkeitäkin päätöksiä 2010-luvun kuntalaisten hyväksi.