(Helsingin Sanomat, 20.9.2008)
Ebenezer Howard esitti alkuperäisen puutarhakaupunki-idean yli sata vuotta sitten. Malli tarkoitti suurkaupungin ulkopuolella olevia pieniä kaupunkeja, joissa sijaitsevat asunnot ja työpaikat. Vanhasen puutarhakaupunkivisio on kaukaista sukua Howardin mallille, mutta enemmän on kyse taitavasta kunta- ja aluepoliittisesta avauksesta. Visio kiteyttää johdonmukaisen, keskustalaisen aluepolitiikan linjan 1950-luvulta lähtien. Peruspilarit ovat hajakeskittäminen ja maaseutu-kaupunki –vastakkainasettelu. Puutarhamallissa nämä pilarit on kuorrutettu 2000-luvun muotoon. Mallin vastakohdat ovat keskittäminen ja tiivistäminen.
Maalaisliitto-keskusta on hallinnut suvereenisti aluepolitiikkaa yli puolen vuosisadan ajan. Keskustan aluepoliittisen retoriikan pitkä linja kiteytyy kolmeen tekijään: koko maan asuttuna pitämiseen, tasapainoiseen aluekehitykseen ja maaseutu-kaupunki -ulottuvuuteen. Aluekehityksen hegemonia valta-asema murtui vasta Euroopan unioniin liittymisen jälkeen, jonka jälkeen sanat ja teot ovat joutuneet yhä kauemmaksi toisistaan. Puutarhakaupunkivisio on nähtävä muuttunutta tilannetta vasten.
Keskustan äänestäjäkunta on ollut yhä tyytymättömämpi harjoitettuun aluepolitiikkaan. Vanhan aluepolitiikan aikaan tilanne oli toinen, kun oli yksinkertaista korostaa maan eri osien välisiä alueellisia, taloudellisia ja sosiaalisia eroja. Tällä hetkellä yhä suurempi osa keskustan äänestäjistä asuu kaupungeissa ja kaupunkiseuduilla. Tilannetta ei ole helpottanut se, että keskustan hallitusvastuun aikana on maan sisäinen muuttoliike ollut määrällisesti ja suhteellisesti vilkkaampaa kuin koskaan aikaisemmin. Tämä koskee niin kuntien kuin alueiden välistä muuttoliikettä tai eri ikäryhmien muuttojen määrää. Muuttoliike on rokottanut rankimmin keskustan vahvoja kannatusalueita. Lisäksi painopisteen siirto kannustavaan aluekehitykseen eli kasvu- ja osaamis- ja innovaatiokeskittymien tukemiseen on korostanut vahvojen kaupunkiseutujen merkitystä.
Puutarhakaupunkivisiossa tiivistyy tulevan aluekehityksen kannalta kaksi vahingollista kehityspiirrettä. Hajakeskittymiseen perustuva taajamamalli siirtää kansallisen aluepolitiikan perusongelmat kaupunkiseutujen sisälle ja lisää kaupunkiseutujen sisäisiä eroja. Keskuskaupunki ja kehyskunnat pilkotaan keinotekoisesti erillisiksi alueiksi yhtenäisen kaupunkiseudun sijaan. Tämä kiihdyttää asuinalueiden eriytymistä hyvä- ja huono-osaisuuden taskuihin. Polarisaatiokehitys voimistuu, jos hyväosaiset alueet sijaitsevat kehyskuntien puutarhataajamissa ja heikommat alueet jäävät yksin keskuskaupunkien vastuulle.
Puutarhamallin esikuvana on ns. Nurmijärvi-ideologia. Ihmiset asuvat kuin haulikolla ammuttuna pientalopeltojen muodostamissa taajamissa, joissa liikutaan työpaikkojen, palvelujen ja harrastusten perässä paikasta toiseen. Nurmijärvi–mallissa korostuu perinteinen maaseudun ja kaupungin vastakohtaisuus uudessa muodossa. Saman kaupunkiseudun sisällä eletään kahdenlaista todellisuutta: puutarhataajamissa asutaan idyllisissä olosuhteissa pientaloissa ja keskuksissa kärvistellään kohtuuhintaisten asuntojen kroonisessa puutteessa. Äärimmillään visio tarkoittaa sitä, että puutarhataajamissa asuvat aktiivi-ikäiset keskiluokkaiset lapsiperheet ja keskuksen vastuulle jäävät maahanmuuttajien, työttömien, opiskelijoiden, eläkeläisten ja muiden pienituloisten asuttaminen.
Vanhasen puutarhavisio toteuttaa johdonmukaisesti 1950-luvulta 2000-luvulle ulottuvaa keskustan hajakeskittämisen ihannetilaa. Keinoina ovat olleet kulloiseenkin ajan henkeen sopivat avaukset: 1950-luvulla asutuspolitiikka ja teollistava aluepolitiikka, 1960-luvulla maakuntakorkeakoulujen perustaminen ja kehitysaluetuet, 1970-1980-luvuilla valtion toimintojen hajasijoittaminen ja valtionosuusjärjestelmä, 1990-luvulla EU:n rakennerahastopolitiikka ja alueellistaminen. Ehkä on niin, että puutarhamalli edustaa uudessa muodossaan talonpoikaista maailmankuvaa, jatkumoa perinteisille maaseudun puhtaille ja hyville arvoille vastapainona turmeltuneille kaupungeille.
Timo Aro, VTT
kunnallisvaaliehdokas (vihr.), Pori