(Satakunnan Kansa, Timo Aron mielipidekirjoitus 31.8.2008)
Pori muistuttaa paikallaan olevaa koiraa, jota ei saa liikkeelle, vaikka miten houkuttelisi tai pelottelisi, kuten erästä Satakunta 2035-tutkimuksen haastateltavaa mukaillen voisi todeta. Jälki-istunnossa (SK 24.8) peräänkuulutettiin Porin kehittämisvaihtoehtoja. Esitän seuraavassa kolme vaihtoehtoista tietä aluekehityksen näkökulmasta, ettei ensimmäinen lause toteutuisi: nykyinen malli, imitaatio ja edelläkävijyys. Ensimmäinen johtaa eristäytymiseen ja jälkimmäiset avautumiseen 2010-luvun aikana.
*Näivettyminen*
Jos linja on, ettei tehdä mitään ennen kuin on pakko, johtaa Porin kehitys vähittäiseen näivettymiseen. Porin suhteellinen asema suomalaisten kaupunkien joukossa heikkenee. PARAS-uudistuksen ensimmäinen aalto tuli ja meni 17 kaupunkiseudulla. Porin seutu ei ehtinyt liikkuvaan junaan, vaan jäi kahden resiinan varaan, joista toinen kulkee kohti Pori-Noormarkkua ja toinen Jokilaaksoon.
Koko seutu kärsii ison imagotappion, sillä Pori pullahtaa ulos 10 suurimman kaupungin joukosta. Se ei vaikuta suistomaan asukkaiden arkeen tai palveluihin millään tavalla, mutta kyse on historiallisesta takaiskusta. Pori jää vertailuissa, tilastoissa yms. mitäänsanomattomien imatrojen joukkoon.
Maineenhallinta joutuu koetukselle: miten selitetään, että Länsi-Suomen
vauras ja tiivis taajama-alue on valunut vuosisadassa yhdestä suurimmasta väestökeskittymästä toiselle kymmenelle? Kolhiintunutta mielikuvaa ei korjata hetkessä. Asukasluku liittyy maineeseen ja vetovoimaan. Pori tarvitsee uusia ihmisiä, yrityksiä ja investointeja. Se taas edellyttää aitoa kasvua tai edes illuusiota kasvusta poistamalla keinotekoisia hallinnollisia rajoja nauha-alueella.
*Taitava apinointi*
Toinen kehitystie liittyy muiden seutujen onnistuneiden kokemusten ja
tulosten imitointiin. Tällöin omaksutaan parhaimmilta – tai
satakuntalaisittain hyviltä – toimivia malleja ja sovelletaan niitä
porilaiseen ympäristöön. Vertailukohteena ei ole Turun, Tampereen tai Oulun kaltaiset seudut, vaan realistiset vertailukohdat löytyvät
”minikasvukeskuksista” tai keskisuurista maakuntakeskuksista.
Porin seudun etujen mukaista on ymmärtää, kuinka 1990-luvun alun
’näivettylä’ muuttui 15 vuodessa 126 000 asukkaan Suur-Jyväskyläksi? Onko kyse vain onnellisesta yhteensattumasta, jossa hyvä sijainti ja
opiskelijatulva paisuttavat kaupunkia kuin pullataikina? Vai onko taustalla raakoja omaehtoisia valintoja? Vahingossako kaikki kehittämisresurssit iskettiin muutaman avaintoimialan määrätietoiseen kehittämiseen?
Entä mikä selittää Seinäjoen seudun ennennäkemättömän väestöllisen ja
taloudellisen nousun? Toki vahvalla identiteetillä ja uholla mennään vaikka läpi harmaan kiven, mutta riittääkö se yksinään demografisten ja
taloudellisten lainalaisuuksien murtamiseen? Etelä-Pohjanmaan väkiluku
kasvoi ensimmäisen kerran 1980-luvun jälkeen vuonna 2004. Seinäjoen
seutukunta saa muuttovoittoa niin työllisestä työvoimasta kuin akateemisista muuttajistakin. Seutu on kasvanut 8. nopeimmin koko maassa 2000-luvulla. Yritysperustanta on huippuluokkaa. Alue on imuroinut merkittäviä yksityisiä ja julkisia investointeja. Negatiivisen väestönkehityksen voi siis kääntää.
Tämäkään ei perustu sattumaan. Jyväskylän ja Seinäjoen seuduille on yhteistä se, että ne ovat tehneet hammasta purren kipeitä ja haavat auki repiviä kuntaliitoksia, mutta ne on uskallettu tehdä seutujen tulevaisuuden parhaaksi.
Kolmas tapausesimerkki liittyy Lahteen. Lahti on käynyt samanlaisen
rakenteet repivän rakennemuutoksen kuin Pori. Lahden nousu on ollut ripeää 1990-luvun lopulta alkaen. Esimerkiksi Lahden yliopistokeskus ei ole Porin yliopistokeskuksen luokkaa, mutta sen yhteys kasvudynamiikkaan eli elinkeinoelämään ja avaintoimialoihin on ilmiömäinen. Toki Lahti hyötyy sijainnistaan Uudenmaan vaikutusalueella.
*Edelläkävijyys ja erottautuminen*
Alueiden välisessä kilpailussa korostuu toistuvasti kolme piirrettä:
erikoistuminen muutamalle vahvuusalueelle, erottautuminen ja
verkostoituminen.
Edelläkävijyyden tavoittelu on vastoin luonnettamme, mutta mikä voisi olla Porin juttu? Meillä yhdistyy menneisyys ja nykyisyys rakennemuutoksesta selviytymisessä. Teollisuushistoria, vanhan kaupungin perinne ja rosoinen kulttuuri ovat pääomaa, jonka arvo kasvaa vuosi vuodelta. Alueelta löytyy useita kapealle erikoisalalle keskittyneitä kärkiyrityksiä.
Porin yliopistokeskuksen henkinen merkitys ei ole korvattavissa.
Perusteollisuus on kilpailukykyinen ja jauhaa merkittävän osan alueen
bkt:sta, mutta millä tavalla Pori voisi erottautua suurista
”kiiltokuvakaupungeista”?
Voisiko Porilla olla kanttia tavoitella esimerkiksi jollain aikavälillä
esimerkiksi ekokaupungin asemaa? Siis kaupunkia, jossa näytettäisiin muille mallia ilmastonmuutoksen ja energiatehokkuuden hallinnassa. Muutamat Suomen pikkukunnat ovat jo julistautuneet hiilineutraaleiksi vuoteen 2020 mennessä.
Entä muut avaukset? Luova talous? Magneettiteknologia? Ensiluokkaiset
julkiset palvelut oppilashuolto- tai mielenterveyspalveluissa? Geriatria?
Kulttuuri- ja tapahtumatuotanto? Kaikki avaukset ovat tarpeen, vaikka ne on helppo mitätöidä hömppänä tämän päivän näkökulmasta. Niistä voi kuitenkin kasvaa huomisen kehityksen mallitarinoita, joita muut imitoivat?
Porin kehityksessä keskeisten toimijoiden ja alueen välillä on
kohtalonyhteys: molempien menestys riippuu toisistaan. Menestyminen taas vaatii uusiutumiskykyä. Tärkeintä on tavoitella edes jotain tai tehdä valintoja sisäisen köydenvedon sijaan. Mielikuvat muuttuvat hitaasti, mutta niin suuruus kuin edelläkävijyyskin herättävät vahvoja mielikuvia ja mainetta: molemmat ovat aineetonta pääomaa, josta puhutaan, kerrotaan ja joilla erotutaan muista kaupungeista. Iso kysymys on, onko Porilla, Porin seudulla ja Satakunnalla yhteistä visiota, johon kaikki toimenpiteet tähtäävät ja joka johtaa vahvaan alueelliseen sitoutumiseen?
Timo Aro, VTT, kunnallisvaaliehdokas (vihr.), Pori