(Kolumni, Satakunnan Kansa 28.3.2008)
Pappani oli rautateillä vaihdemiehenä. Niinpä 1970-luvulla kaikki kesälomamatkat tehtiin papan ja mummun kanssa junalla. Aamulla varhain lähdettiin Porista kohti Tamperetta, joskus matkattiin Helsinkiin asti, aina eväät mukana. Illalla tultiin takaisin, ellei yövytty sukulaisten luona. Paluumatkalla pappalla oli tapana kysyä konduktööriltä, olisiko mahdollista hiljentää vauhtia Kartanonmäen kohdalla. Yleensä oli, ja niin me hyppäsimme pois kyydistä.
Tästä seurasi se, että tulin kyllästetyksi junamatkailuun, ja
aloittaessani opinnot 90-luvun alussa Kuopiossa yritin välttää
junareissuja viimeiseen saakka. Linja-autoyhteydet poikittaisliikenteessä olivat kuitenkin verrattain huonot, ja taas päädyin junaan. Pori-Kuopio-reitillä ikävintä oli odottaa etelästä tulevaa junaa keskiyöllä pakkasessa Pieksämäen asemalla. Vaihtaa piti tietysti myös Tampereella, joskus lisäksi Jyväskylässä, jos sattui oikein hankala vuoro.
Viime syksynä siirryin taas junamatkaajaksi aloitettuani puolen vuoden rupeaman pätkätyöläisenä Kuopiossa. Poikittaisliikenne on ennallaan, tosin nykyään joillakin vuoroilla pääsee suoraan Tampereelta ilman vaihtoja perille. Pieksämäen asema tuntuu silti yhtä ankealta. Talven mittaan junavuorot ovat pelanneet verrattain mallikkaasti, ja mahdollisen viivästymisen sattuessa konduktöörien tiedotus on ollut nopeaa ja aktiivista. Asiakaspalvelu on kohdallaan, ilmeisesti liikenneministerin viimekesäisestä evästyksestä on otettu opiksi.
Alkusyksystä koti-ikävän vaivatessa pahimmillaan viikon paras hetki
oli ostaessa paluulippua Poriin, samaten kuulutus Tampereen asemalla:
Taajamajuna Poriin, lähtee raiteelta viisi… Pendolinojen ja intercityjen jälkeen satakuntalainen tietää paikkansa: taajamajuna on porilaiselle sopivan kodikas ja nukkavieru. Ei tietoa ravintolapalveluista, tietokonepaikoista tai lasten leikkivaunuista. Ilmastointi Porin-junassa on oma lukunsa: joskus lämmitystä ei ole lainkaan, ja ylimääräisiä villalapasia sai kaivaa kassista, kerran lämpö taas lähenteli kolmeakymmentä – matkustajat tainnutettiin punaposkiseen uneen.
Taajamajunien penkkien ergonomiasta voidaan olla monta mieltä, mutta
esteettömyys on tärkeintä. Vaikkei liikkuisi pyörätuolilla, mukana saattaa olla rattaissa matkaavia lapsia, joiden kanssa junaan nousu tai vaihdot ovat mahdollisuuksien rajamailla. Samoin ikäihmiseltä vaaditaan tasapainoa ja lihasvoimia, jos mielii nousta raskaiden pakaasien kanssa vaunuun. Oma lukunsa on Tampereen rautatieasema, joka muodostaa extreme-elämyksen. Perjantain myöhäisilloissa junaa odottaessa on lähes säännönmukaista, että ympärillä häärii poliisia, vartijaa ja sairaankuljetusta. Mielenterveys- ja päihdeongelmat korostuvat.
Hitaus on hyve, sanoisi joku, mutta Satakunnan elinvoimaisuuden ja työmatkaliikenteenkin mahdollistamiseksi nopeat ja toimivat junayhteydet ovat koko maakunnalle elintärkeät. Lähes minkä tahansa reitin hitain linkki on juuri Pori-Tampere-väli, toimiihan vuoro lähijunana nokialaisille ja vammalalaisillekin. Unelmaa olisi pendelöinti Porista Raumalle ja Turkuun. Julkinen liikenne on monelle, varsinkin naisille, elinehto ylipäänsä työpaikalle pääsemiseksi. Linja-autoliikenteessä seutulippu on erinomainen asia, sitä olen hyödyntänyt aiemmin työmatkoilla Harjavaltaan ja Kankaanpäähän.
Mitkä ovat keinoja julkisen liikenteen houkuttelevuuden lisäämiseksi? Julkisten kulkuneuvojen käyttö on mahdotonta, jos vuoroja ei ole tai matkoista tulee ajallisesti tolkuttoman pitkiä. Ensimmäinen ehto on tieto vuorojen aikatauluista; vuoroja pitää olla silloin kun on matkustajiakin, samoin matkanteon pitää onnistua realistisessa ajassa. Negatiivisella kierteellä on taipumus ruokkia itse itseään: kun vuoroja on harvoin, käyttäjätkin vähenevät, ja kun taas kustannusten peittämiseksi lippujen hintoja täytyy nostaa, matkustajat vähenevät entisestään.
Porissa voitaisiin kokeilla määräajan maksutonta joukkoliikennettä. Kehitystyötä ja uusia ideoita tarvitaan.