Porissa tulvii, Kreikka on liekeissä, Osa Australiasta on siirtymässä juomaan jätevettään, ja kuitenkin kaikki näyttää olevan entisellään jokapäiväisessä elämässämme. Mistä on oikein kysymys?
Olemme menettäneet ajattelutavan, joka meillä kerran oli. Ajattelimme enemmän tai vähemmän tarkasti sitä mitä me olemme. Pohdimme toimiamme niin työ- kuin perhe-elämässä, mitä tekisimme yhdessä, kaipaavatko jotkut ystävistämme tukea, olenko kulkemassa oikeaa polkua. Meitä ohjasi enemmän inhimilliset kuin materiaaliset tarpeet.
Tämän päivän tuhoisa meno on ohjannut meitä ajattelutapaan mitä meillä on. Keksimme erilaisten tekosyiden (tietenkin miellämme ne tärkeiksi) tarvitsevamme uuden taulutelevision, hienomman puhelimen, uuden automallin. Elämän olisi pitänyt opettaa aikuista ihmistä jo huomaamaan, että ei ole asiaa tai tarvetta, joka ei johtaisi viime kädessä kyllästymiseen. Seurauksena luonnollisesti huomaamme tarvitsevamme vaikkapa uuden taulutelevision edellisen jälkeen ”kun siinä on ylimääräinen hilavitkutin, jota vanhassa ei ollut”.
Filosofi Katz on nimittänyt tätä lainalaisuutta ”aviditeetin laiksi” joka sisältää sen, että tarpeen vaatimustaso tyydytyksen lisääntyessä nousee ja päinvastoin (Eino Kaila). Kailan (ja Katzin?) mukaan kyllästyminen ei kohdistu ainoastaan konkreettisiin tavaroihin tai toimintaan; sama ilmiö toistuu myös henkisissä arvoissa eikä olekaan sellaista arvoa, jota jatkuvasti nauttimalla ei menettäisi houkutustaan.
Mutta olemmeko menossa vieläkin pahempaan suuntaan? Itse alan olla pian valmis muuttamaan aikaisemman toteamukseni ”mitä meillä on”. Seuraava porras kiiluu jo monien silmissä. Olemme astumassa tasolle mitä meillä vielä ei ole. Haemme tahtomattaan kiihkeästi mainoksista ja naapureiden pihoista asioita, jotka huomaamme yhtäkkiä puuttuvan meiltä. Olemme täysin materiaalihysterian vallassa ja ryntäämme hankkimaan taas yhden uuden ”hyödykkeen”. Unohdamme sen minkä lapsissamme näemme joululahjavyöryn jälkeen. Lähes kaikki kiinnostus lopahtaa ja lapsen ilme kertoo: tässäkö tämä kaikki olikin. Itse olemme uusien ”hyödykkeittemme” kanssa nopeasti samassa tilassa. Tarvitsemme taas jotakin uutta.
Harva meistä uskaltaa tunnustaa mainosten vaikutuksen. Kuitenkin hankinnat tehdään useimmiten jostakin saadun tiedon mukaan. Se saattaa olla välähdyksenomainen muistikuva joskus aikaisemmin nähdystä mainoksesta tai vaikkapa työpaikan keskustelusta syntynyt haave. Todellista tarvetta tietysti on olemassa, mutta jo käyttöön hankitun tuotteen uudistaminen on useimmiten vain kyllästymisen siirtämistä odottamaan saman vaiheen uusiutumista.
Onko sitten mitään tehtävissä? Valitettavasti itse en näe muuta mahdollisuutta kuin paneutua syvään itsetutkiskeluun: Tämä taas on useimmille liian raskasta. On helpompaa istahtaa tuijottamaan televisiota kuin hyväksyä olevansa turhan materiaalin kuluttaja. On myös ymmärrettävää, että ilman tarkempaa syventymistä omiin toimiinsa voi hyväksyä itselleen oikeuden hankkia mitä ikinä haluaa. Näinhän meistä moni ajattelee: ”On minun asiani, mihin rahani käytän. En minä ole vastuussa kenellekään, miten saastutan maailmaa ympärilläni. Minulla on vain tämä yksi elämä, minulla on oikeus itsenäiseen elämään.” Itsenäinen elämä vain tässä tapauksessa tulisi kirjoittaa itsekäs elämä. Tulisiko meidän kuitenkin hetkeksi palata ajattelemaan mitä me olemme?