Satakunnan Kansassa 3.7.2007 julkaistu Mia Fagerlundin kolumni:
Työllistämismäärärahoista virinnyt keskustelu on aiheuttanut huolta järjestöissä ja eri toimijoiden kesken. Tuoreena Vihreiden valtakunnallisen työelämätyöryhmän jäsenenä selvitin asiaa työministeriöstä. Sieltä kerrottiin, että valtion talousarviossa on varattu tänä vuonna työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin 516,7 miljoonaa euroa, mikä on noin 10 miljoonaa viimevuotista enemmän. Toukokuun lopussa työllisyysmäärärahoista oli käytetty kolmannes, mikä vastaa viime vuoden tilannetta samaan aikaan. Työllistämistukea koskevien uusien päätösten tekemistä rajoittaa se, että määrärahoista on päätöksillä sidottu 92 prosenttia, kun viime vuonna taso oli 79 prosenttia vastaavana ajankohtana.
Viime vuonna työllistämistuilla palkkatuetussa työssä oli koko Suomessa noin 30 500 henkilöä. Heistä julkisella sektorilla oli 40 prosenttia, yrityksissä 25 prosenttia, kolmannella sektorilla 30 prosenttia ja muilla yksityisen sektorin työntantajilla 5 prosenttia. Kolmas sektori on palkannut pitkään vailla työtä olleita, joiden osuus palkkatuista on lähes 80 prosenttia.
Tämän vuoden tammi-toukokuun välisellä ajanjaksolla työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin on osallistunut noin 93 500 henkilöä, vastaava luku oli vuosi sitten 87 200. Määrärahojen täysimääräinen käyttö on pyritty varmistamaan sitomalla entistä suurempi osa määrärahoista heti alkuvuodesta. Työministeriö seuraa määrärahojen käyttöastetta ja sidonnasta vapautuvat määrärahat pyritään kohdentamaan nopeasti uudelleen. Työmarkkinatukeen oikeutetut henkilöt voivat käyttää lisäksi työmarkkinatukea työharjoitteluun, työelämävalmennukseen, starttirahaan ja palkkatukeen.
Kolmannen sektorin rooli on tärkeä myös jatkossa työmahdollisuuksien tarjoajana. Tavoitteena on työnhakijan työllistyminen avoimille työmarkkinoille – kolmannen sektorin työmahdollisuuksien avulla työmarkkinavalmiuksia voidaan parantaa. Kaikki kolmannen sektorin tarjoamat työpaikat eivät kuitenkaan ole työtehtävien luonteesta johtuen sellaisia, että palkkatuetun työn jälkeen siirtyminen avoimille työmarkkinoille olisi mahdollista. Kolmannelta sektorilta odotetaan jatkossa myös toimintatapojen kehittämistä ja työtehtäviä suunniteltaessa kiinnittävän huomiota myös palkkatukijaksojen jälkeiseen työllistymiseen.
Työvoiman saatavuus on kasvava ongelma, ja yhteistyö yritysten kanssa korostuu. Toisaalta puhuttaessa yhteistyöstä yritysten kanssa tullaan toiseen ääripäähän, ns. pakkoyrittäjyyteen. Usein yrittäjien kanssa keskustellessa he kertovat kokevansa yrittäjyyden kokonaisena elämäntapana, joka ei välttämättä sovellu kaikille. Tällä hetkellä vallalla näyttää olevan suuntaus ulkoistaa aiemmin vakituisessa työsuhteessa olevat ns. suorittavan työn tekijät siivoojasta lääkäriin itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi. Yrittäjyyteen tarvitaan myös valmennusta, mutta sen soisi olevan vapaavalintainen, omaehtoiseen valintaan perustuva päätös eikä olosuhteista johtuva pakkopulla.
Toisinaan pitkään jatkuneeseen työttömyyteen saattaa liittyä moninaisia elämänhallinnan vaikeuksia. Työvoimapalvelun ns. työkunnon selvityksistä on usein hyötyä; apua voi löytyä paikallisesti myös vaikkapa Porin sosiaali- ja terveystoimen sekä sairaanhoitopiirin yhteisestä matalalla kynnyksellä toimivasta aikuisten vastaanottoryhmästä. Joskus kokonaisvaltaisesta eri sektorien välisestä yhteistyöstä ja elämäntilanteen kartoituksesta voi olla enemmän hyötyä kuin kurssituksista tai irrallisista työllistämisjaksoista.
Mia Fagerlund
Kirjoittaja on porilainen työterveyslääkäri ja kaupunginhallituksen
jäsen (vihr.).